Af-riikka

Today, the news was out: public saunas in Helsinki will be gradually re-opening after being closed for more than two months. During the recent pandemic, I have envied people for owning two things in Finland: private cars and saunas. (Yes: this is how small, privileged first-world problems I personally have to endure at the moment...) Cars can be rented or bought; but it is more challenging to organise a sauna of one's own when living in a city. When Covid-19 restrictions in March started, most blocks of flats closed their communal saunas for inhabitants; and so did all the  amazing public saunas in Helsinki , too. Then the southern Finnish region of Uusimaa was blocked for three weeks, and in general, travelling anywhere outside one's own city was not recommended, which left summer/rental cottages with saunas also outside our options. It has to be noted that in Finland though, I am in a minority with my sauna troubles. According to a huge sauna survey with over 24,000 re...

Time for another hobby post - last spring I wrote about my leisure activities in Finland ( in Finnish ), and I figured it would be time to do that in Belgium as well. Already six weeks (or seven?) have passed, and I have had plenty of time to slip into some kind of routine life rhythm. Dancing classes which I started promisingly in the beginning of October were annoyingly cut for some weeks because of a very persistent cough, which is now slowly fading away (I hope!). I have been able to go to flamenco classes for a few times, ballet and last Sunday also for a sabar class (Senegalese dance). A in the title of this post refers to another favourite sport of mine: the annual football league of the trainees is about to start. I was hesitant to join the team of our Directorate-General first, because it looked like I would be the only woman. In the end, that was a requirement for the team to play - to have at least one female player on the pitch during the whole match - and I'm now one o...

Blogissa on ollut hiljaista, kuten aina silloin kun olen Suomessa. Vähemmän kirjoittamista, enemmän tekemistä vapaa-ajalla ehkäpä? Tänä keväänä olen voinut syyttää lisäksi gradua ajan puutteesta. Ei, se ei ole vielä valmis. Mutta melkein! Kun yritin miettiä, mitä muuta olen tehnyt tänä keväänä kuin gradua, ei tullut oikein mitään mieleen. Tarkemmin ajateltuani tajusin, että olen sentään tehnyt muutakin kuin töitä ja gradua. Tämä kevät (ja tuleva kesä) on ollut parasta aikaa koskaan harrastusten osalta. Viikot ovat rytmittyneet harrastusten ympärille: maanantaisin Kassandra-kuoro , tiistaisin myös Kassandra ry:n järjestämät bollywood-tanssikurssi ja rumputunti, toukokuusta alkaen torstaisin jalkapallopeli, ja sunnuntaisin flamenco-tunti (ks. tammikuun postaus Olé ). Parina toukokuun viikonloppuna olen tanssinut kolmisen tuntia päivässä vierailevien afrotanssin opettajien kursseilla, joista tiedotetaan muun muassa mainiolla Afrotanssi -sivulla. Muina päivinä jaksaessaan on sitten voinut ...

Kysymys, joka iskee aina ensimmäisen viikon aikana ulkomaille muuttaessa, on "mitä minä oikeastaan täällä teen?". Vastaus siihen löytyy ennemmin tai myöhemmin, tai viimeistään siinä vaiheessa kun on palannut takaisin kotiin. Koetan tässä postauksessa vastata tuon yleisluontoisen kysymyksen yhteen osa-alueeseen. Kysymys, jota useimmin kuulen - niin YK-harjoittelijoilta kuin ulkopuolisiltakin - on "mitä sinä tarkalleen ottaen teet töissä?". Tiedän, että monet harjoittelijat tekevät jotakin projektia: raportteja, selvityksiä, nettisivuja, tiedotteita tai julkaisuja. Omat työpäiväni kuluvat harvoin vain yhden asian parissa. Viime viikolla esimerkiksi kommentoin ja kirjoitin juuri julkaistulle erikoissivulle ihmisoikeusjulistuksen 60. juhlavuodesta . Aloitin myös etsimään artikkeleita ja mielipiteitä seuraavaan Civil Society Observer -uutiskirjeeseen, joka ilmestyy parin kuukauden välein ja jota tehdään yhteistyössä useamman ihmisen kanssa. Edelliseen elo-syyskuun numero...

Reilu viikko sekä New Yorkia että YK-uraa takana. Mitään koherenttia ei vielä saa sanottua, joten tästä tulee taas melkoista tajunnanvirtaa. YK:n osalta olen ehtinyt tutustua pieneen toimistooni ja siellä työskenteleviin mukaviin ihmisiin, osallistua erilaisiin YK:n tapahtumiin ja harjoittelijoiden tapaamisiin ja ennen kaikkea, seisoskella kadunkulmassa tarkistamassa nimiä tapahtumien osallistujalistoilta, jotta ihmiset pääsisivät läpi tiukennetuista turvatarkastuksista. Ehkä vähemmän hohdokasta, mutta yhtä lailla tarpeellista työtä, jota tekevät harjoittelijoiden lisäksi myös muutkin toimistotyöntekijät. Olen havainnut, että New York muistuttaa itse asiassa kehitysmaaolosuhteita monella tavalla. Ensimmäisen päivän vaikutelmia olivat: kuumaa ja kosteaa (ihan kuin Länsi-Afrikassa!), likaista (kuin missä tahansa kehitysmaassa), valtavasti ihmisiä (suurkaupunki), Yhdysvaltojen lippuja kaikkialla, kuten jokaisen metrovaunun kyljessä ja lentokentällä ympäriinsä. New York ei näytä maailman r...

Varoitus: seuraava teksti sisältää paljon huutomerkkejä ja ihana-sanan toistoa. Ensinnäkin: kevät on täällä! Toiseksi: Suomessakin on alettu lopulta valmistaa suklaalakuja - kiitokset siitä Pandalle. Ihan/uutta, todellakin...vaikka hinta kirpaisee hiukkasen, tuollainen pieni pussi maksaa 1,39 euroa. Suklaalakut ovat jääneet makuhermomuistiin Islannin kesästä 2003, ja sen jälkeen olen syönyt vain korvikkeita, kuten suklaata ja lakua vuorotellen, tai viime kuukausien aikana Fazerin uutta Lontoon rae -suklaata, herkullista sekin. En siis voinut olla kiljahtamatta ilosta, kun löysin nämä Tarjoustalon karkkihyllystä! Kolmanneksi: psykedeelisen vaaleanpunaisen dinosaurus-ilmapallon (eikö olekin söpö!) ja punaisen pörrömattoni päällä lepäävät upouudet, mielettömän kauniit balettitossuni! Eivätkö olekin ihanat! Niitä voisi katsella vaikka koko päivän - jalassa tossuja ei voikaan sitten pitää kuin ehkä vartin verran kerrallaan. Pitäisi mennä harjoittelemaan kovakärkisten balettitossujen alkeist...

Helsingissä paljon raitiovaunuilla liikkuvat ovat ehkä törmänneetkin ilmiöön: puhuvaan ratikkakuskiin! Viimeksi naistenpäivänä ollessani (monestakin syystä ikuisuudelta tuntuvalla) matkalla Espoonlahden kirkkoon, kutosen linjan kuski avasi yhtäkkiä mikrofoninsa ja toivotti kaikille naisille oikein hyvää naistenpäivää, saaden aikaan naurunhörähdyksiä pitkin vaunua. Tänään matkalla elokuviin todennäköisesti sama kuski avasi sanaisen arkkunsa pidemmäksi aikaa: "Excuse me, mister maybe from Russia, could you please come here. I have some information about the tram you should change into..." Pysäkin tai kahden päästä pyyntö toistuu: "Excuse me mister, please, come here...or maybe you don't understand, njet panumaiu?". Tällöin viereiseltä penkiltä nousee mies, joka kiiruhtaa hymyillen vaunun etuosaan kohti kuskia. Ihmiset vaihtavat kummastuneita katseita ja hymähtelevät itsekseen tai toisilleen, kunnes hetken päästä kuski palaa ääneen, tällä kertaa suomeksi: "Ja ...

Olen tässä viime vuosina viettänyt melko runsaasti aikaa lentokentillä, sekä omien matkojeni vuoksi että odottamassa muita ihmisiä. Beninissä seisoskelin hiostavassa ja kaoottisessa vastaanottohallissa odottamassa villakarolaisia tai omia vieraitani useampaan otteeseen, Helsingissä olen taas ollut vastaanottamassa ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita yliopiston maksaman pick up -palvelun työläisenä. Epäilisin, että muutama tusina tuntia on siis vierähtänyt lentojen saapumisalueilla. Ajankulukseni olenkin usein tarkkaillut muita odottajia. Osa on selvästi työasioilla liikkeellä, moni odottaa perheenjäseniä, jotkut jännittävät rakkaidensa tuloa. Yhden lennon matkustajien purkautuessa ulos tullista samalla purkautuu ilmaan valtava määrä erilaisia tunteita, mutta päällimmäisenä näkyy väsymyksen lisäksi onnellisuus perillepääsemisestä. Mikään ei ole parempaa kuin se, että joku on vastaanottamassa lentokentällä pitkän lennon jälkeen! Tuloalue on siis ehdottomasti lentokenttien paras, onnea uhk...

Tahaan valiin kuulumisia suomeksi, tosin ilman skandeja (koettakaa kestaa...). Ramadan loppui varsin riehakkaasti, ja juhlinta jatkui todellakin nelja paivaa. Sansibarin puoliautonominen asema tuli taas esille, kun Sansibarin presidentti Amani Abeid Karume (ensimmaisen, hyvin autoritaarisen presidentti Abeid Amani Karumen poika, kappas vain) julisti maanantain juhlapaivaksi ja siis yleiseksi vapaapaivaksi - mutta vain Sansibarilla. Vaikka manner-Tansaniassa vietetaankin seka kristittyjen etta muslimien juhlapyhia (molempia on suunnilleen yhta paljon), oli maanantai siella tavallinen tyopaiva. Ramadanin viimeinen viikko oli muutenkin hektista aikaa, kun ihmiset parveilivat iltamarkkinoilla etsimassa itselleen ja lapsilleen uutta, mahdollisimman kiiltavaa paallepantavaa juhlaa varten. Itsekin loysin lopulta paljettien seasta hameen, jota kehtaa ehka pitaa paalla Suomessakin. Lisaksi mukaan tarttui pari huivia, joista toinen vivahtaa vahvasti vaaleanpunaiseen (vaikka itse kutsuisin sita e...

Palasin eilen Helsinkiin elämäni rankimmalta festarikokemukselta. Tanskan suurin sanomalehti Berlingske Tidene otsikoi juuri ennen Roskilde-festivaalin alkua ironisesti: "Mene Roskildeen - hanki ilmainen mutakylpy!"Kolmessa Kaisassa siideriä jäisillä mansikoilla siemaillessani ne masentavimmat epätoivon hetket puoleensääreen ulottuvasta mudasta, jatkuvasta sateesta ja märistä vaatteista alkoivat jo häipyä mielestä. Flickrin Roskilde-kuvista (itse en ottanut onneksi digikameraani mukaan, koska siinä ei välttämättä olisi enää mitään ruostumattomia osia) voi saada jonkinlaisen käsityksen olosuhteista. Vähintään kaksi kolmesta toteutui jokaisena festaripäivänä: a) sataa b) tuulee c) on kylmä. Villapaita ja nahkatakki olivat vakiovarusteitani, joiden kanssakin hytisin viluissani. Mutta hei - ei siellä pelkästään kamalaa ollut. Ruoka oli suhteellisen edullista, ja etenkin falafelit & valkosipulileivät hyviä. Yksi ravintolatoimipiste oli varsin ohjelmallinen: ihmisten poltelles...

Afrikan diktaattorit saavat odottaa, ajankohtaisaiheen vuoksi: Omalta osaltani tänään on FESPACOn (Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) viimeinen päivä, itse festivaali päättyy lauantaina. Joitakin huomioita näkemistäni elokuvista: Vers le sud (Laurent Cantat, Ranska 2005) oli aloituselokuvani. Aihe: valkoiset kypsät naiset nuorten mustien miesten perässä Haitilla 1970-luvulla. Vaikkei elokuvana suoranaisesti Afrikan mantereelle sijoittunutkaan, päähenkilön nimi hymyilytti - Legba! Beninissä - ja ilmeisesti myös Haitilla - kyseinen jumaluus on toisaalta ilkikurinen piru, toisaalta kodin tai kylän suojelija. Yleensä iso möykky maata kuvaa Legbaa, usein yhdistettynä fallokseen. Erinomainen valinta siis elokuvan päähenkilön nimeksi, tämä kun oli varsin monitahoinen hahmo ja taitava naisten viettelijä...naispääosat olivat hienojen näyttelijöiden (Karen Young ja Charlotte Rampling) hallussa, ja kokonaisuus sopivan häiritsevä, hiukan yllättäväkin. Suosittelen, ...

Ehkä noin kahden ensimmäisen viikon aikana pidin kummallisena, että joku haluaisi elää vapaaehtoisesti Afrikassa (tai tarkemmin ottaen Beninissä). Mieleni on muuttunut alkutunnelmista, ja nyt ihmettelen lähinnä sitä, miksei joku haluaisi elää täällä, ainakin hetken aikaa, jos siihen vain on mahdollisuus ? Itse elän täällä nyt, jo kolmatta kuukautta. Siirtomaarouvan elämää ehkä, lukuunottamatta palvelijoiden puuttumista, jos taloni mittoja katsoo. Muurien takana sijaitseva palatsini on ainakin 80 neliön kokoinen, piha suorastaan valtava, mutta puutarha vielä melko vaatimaton. Liioittelen ehkä hiukkasen palatsinimitystä käyttäessäni, mutta se sopii ainakin hyvin yksiin minulle annettujen lempinimien kanssa : niitä on useita, kuten « la Reine de la Finlande » (Suomen kuningatar), « Mademoiselle Africa » tai « la Grande Dame de la Villa Karo ». Äiti olisi varmasti ylpeä nähdessään minun kastelevan terassin vierustan kukkia (kuvassa !) aamuseitsemältä - jos vain saan herättyä ajoissa, jotta...

Maistan. Tuoreesta kalasta ja hedelmistä ei ainakaan tule olemaan pulaa rannikolla asuessa. Ensimmäisen viikon aikana vatsa kuitenkin oireilee tottumattomuuttaan oudosta ruokaympäristöstä. Enpä olisi arvannut, että selviytymispaketin (kiitos Mikko & Anne! tuli todella tarpeeseen...) mustikka-vadelmakeitto voisi maistua niin uskomattoman hyvältä ! Tee ja Possotomé –vesi helpottavat oloa, mutta mitään kovin raskasta ruokaa ei erityisemmin tee mieli syödä. Ruoan syömisen lisäksi sen hankkiminen tuntuu alussa hankalalta, sillä olen aina nälkäinen väärään aikaan ja väärässä paikassa. Pikaruoan käsitettä ei ole samalla tavalla olemassa kuin mihin olen tottunut, vaikka jotakin saattaakin löytää kadunkulmien kojuista. Ravintolassa taas ruoan tilaamisen ja sen saapumisen välillä kulunut aika voi olla mitä tahansa, puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Hyvin usein kun tilaus on jätetty, ravintolanpitäjä hurauttaa mopollaan kauppamatkalle hankkimaan aineksia ateriaan. Näin varsinkin ravintoloiss...