Lisää aisteja ja ihmetyksiä.
Maistan.
Tuoreesta kalasta ja hedelmistä ei ainakaan tule olemaan pulaa rannikolla asuessa. Ensimmäisen viikon aikana vatsa kuitenkin oireilee tottumattomuuttaan oudosta ruokaympäristöstä. Enpä olisi arvannut, että selviytymispaketin (kiitos Mikko & Anne! tuli todella tarpeeseen...) mustikka-vadelmakeitto voisi maistua niin uskomattoman hyvältä ! Tee ja Possotomé –vesi helpottavat oloa, mutta mitään kovin raskasta ruokaa ei erityisemmin tee mieli syödä.
Ruoan syömisen lisäksi sen hankkiminen tuntuu alussa hankalalta, sillä olen aina nälkäinen väärään aikaan ja väärässä paikassa. Pikaruoan käsitettä ei ole samalla tavalla olemassa kuin mihin olen tottunut, vaikka jotakin saattaakin löytää kadunkulmien kojuista. Ravintolassa taas ruoan tilaamisen ja sen saapumisen välillä kulunut aika voi olla mitä tahansa, puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Hyvin usein kun tilaus on jätetty, ravintolanpitäjä hurauttaa mopollaan kauppamatkalle hankkimaan aineksia ateriaan. Näin varsinkin ravintoloissa, joissa käyvät lähinnä eurooppalaiset - ei ole mitään järkeä pitää elintarvikkeita pilaantumassa turhaan, jos asiakkaita (tai jääkaappeja) ei ole. Tehokkuusajattelua afrikkalaisittain, pidän siitä enemmän kuin suomalaisen työelämän tuottavuusvaatimuksista.
Kuulen.
Cotonoun ja Grand-Popon ääniä ei voi edes verrata keskenään, sen verran ne eroavat toisistaan. Ainoastaan katossa pyörivä tuuletin tuottaa jokseenkin samanlaista ääntä (ja muistuttaa jotenkin liikaa Ilmestyskirja nytin alusta, onneksi ei ole tarvinnut pitää tuuletinta vielä juuri lainkaan päällä). Villa Karon ohi pöristelee tasaisin väliajoin mopo tai välillä jopa auto, mutta äänimaailmaa hallitsee Grand-Popossa itsevaltiaana meri. Cotonoussa taas tuhannet moottoripyörät ja autot metelöivät meren äänen kuulumattomiin.
Meren lisäksi Villa Karossa kuulee elämän ääniä: iltaisin ja aamuisin lintujen viserrystä ja kaskaiden siritystä, päivisin villakarolaisten puheenpulpatusta, hyräilyä ja lasten huudahduksia. Kulttuurit kohtaavat kielellisesti, sillä joka päivä voi kuulla ainakin minaa, ranskaa, englantia, suomea ja iltaisin yövartija Abdoullain kasettisoittimesta peul/fulani/fulbe/fulfulde/fula (miten yhdellä kansalla voi olla noin monta nimeä?) -musiikkia. Koskaan ei ole täysin hiljaista, mutta desibelilukemat ovat aivan toista luokkaa kuin kaupungissa. Äänet rauhoittavat, eivät ahdista tai stressaa. No, paitsi ehkä ne baarissa lähestyvät nuoret miehet aviomieskysymyksineen...
Ihmettelen.
Meri ei ole koskaan sama. Se on jokseenkin sininen, muttei koskaan täsmälleen samansävyinen sininen. Myös päivät muistuttavat toisiaan, mutta kuitenkin jokainen niistä on erilainen, ja aina opin jotakin uutta (usein kantapään kautta). Ikuinen kiertokulku toteutuu täällä konkreettisesti, sillä kaikki kierrätetään ja käytetään loppuun viimeiseen saakka. Kerrankin olen löytänyt paikan, jossa näennäisesti hyödyttömien tavaroiden keräily on hyväksyttävää ! Lukuunottamatta Cotonoun käsityöläiskeskuksessa iskenyttä ostosvimmaa en ole juurikaan edes halunnut asioita. En afrikkalaista poikaystävää (miksi haluaisinkaan :)), uusia tavaroita, ja mikä uskomattominta, välillä edes suklaakeksejä – oire, jota pitäisin tavallisesti pitäisin sitä hyvin huolestuttavana.
Toisaalta ihmiset täällä haluavat minulta monia asioita. Yleinen kysymys on "sinulla on kiva hame/lompakko/sormus/rannekoru, annatko sen minulle?". Olen koettanut selittää, etten ole kovin rikas, että tarvitsen useinkin sitä kysyttyä asiaa. Pitää muistaa olla kehumatta liikaa toisten omistamia asioita: yksi stipendiaateista oli kysynyt tarjoilijalta, mistä saisi samanlaisia rannekkeita kuin tällä oli kädessään. No, tämä tempaisi rannekkeen pois ja ojensi sen kysyjälle - yleinen tapa siis.
Tuoreesta kalasta ja hedelmistä ei ainakaan tule olemaan pulaa rannikolla asuessa. Ensimmäisen viikon aikana vatsa kuitenkin oireilee tottumattomuuttaan oudosta ruokaympäristöstä. Enpä olisi arvannut, että selviytymispaketin (kiitos Mikko & Anne! tuli todella tarpeeseen...) mustikka-vadelmakeitto voisi maistua niin uskomattoman hyvältä ! Tee ja Possotomé –vesi helpottavat oloa, mutta mitään kovin raskasta ruokaa ei erityisemmin tee mieli syödä.
Ruoan syömisen lisäksi sen hankkiminen tuntuu alussa hankalalta, sillä olen aina nälkäinen väärään aikaan ja väärässä paikassa. Pikaruoan käsitettä ei ole samalla tavalla olemassa kuin mihin olen tottunut, vaikka jotakin saattaakin löytää kadunkulmien kojuista. Ravintolassa taas ruoan tilaamisen ja sen saapumisen välillä kulunut aika voi olla mitä tahansa, puolesta tunnista kolmeen tuntiin. Hyvin usein kun tilaus on jätetty, ravintolanpitäjä hurauttaa mopollaan kauppamatkalle hankkimaan aineksia ateriaan. Näin varsinkin ravintoloissa, joissa käyvät lähinnä eurooppalaiset - ei ole mitään järkeä pitää elintarvikkeita pilaantumassa turhaan, jos asiakkaita (tai jääkaappeja) ei ole. Tehokkuusajattelua afrikkalaisittain, pidän siitä enemmän kuin suomalaisen työelämän tuottavuusvaatimuksista.
Kuulen.
Cotonoun ja Grand-Popon ääniä ei voi edes verrata keskenään, sen verran ne eroavat toisistaan. Ainoastaan katossa pyörivä tuuletin tuottaa jokseenkin samanlaista ääntä (ja muistuttaa jotenkin liikaa Ilmestyskirja nytin alusta, onneksi ei ole tarvinnut pitää tuuletinta vielä juuri lainkaan päällä). Villa Karon ohi pöristelee tasaisin väliajoin mopo tai välillä jopa auto, mutta äänimaailmaa hallitsee Grand-Popossa itsevaltiaana meri. Cotonoussa taas tuhannet moottoripyörät ja autot metelöivät meren äänen kuulumattomiin.
Meren lisäksi Villa Karossa kuulee elämän ääniä: iltaisin ja aamuisin lintujen viserrystä ja kaskaiden siritystä, päivisin villakarolaisten puheenpulpatusta, hyräilyä ja lasten huudahduksia. Kulttuurit kohtaavat kielellisesti, sillä joka päivä voi kuulla ainakin minaa, ranskaa, englantia, suomea ja iltaisin yövartija Abdoullain kasettisoittimesta peul/fulani/fulbe/fulfulde/fula (miten yhdellä kansalla voi olla noin monta nimeä?) -musiikkia. Koskaan ei ole täysin hiljaista, mutta desibelilukemat ovat aivan toista luokkaa kuin kaupungissa. Äänet rauhoittavat, eivät ahdista tai stressaa. No, paitsi ehkä ne baarissa lähestyvät nuoret miehet aviomieskysymyksineen...
Ihmettelen.
Meri ei ole koskaan sama. Se on jokseenkin sininen, muttei koskaan täsmälleen samansävyinen sininen. Myös päivät muistuttavat toisiaan, mutta kuitenkin jokainen niistä on erilainen, ja aina opin jotakin uutta (usein kantapään kautta). Ikuinen kiertokulku toteutuu täällä konkreettisesti, sillä kaikki kierrätetään ja käytetään loppuun viimeiseen saakka. Kerrankin olen löytänyt paikan, jossa näennäisesti hyödyttömien tavaroiden keräily on hyväksyttävää ! Lukuunottamatta Cotonoun käsityöläiskeskuksessa iskenyttä ostosvimmaa en ole juurikaan edes halunnut asioita. En afrikkalaista poikaystävää (miksi haluaisinkaan :)), uusia tavaroita, ja mikä uskomattominta, välillä edes suklaakeksejä – oire, jota pitäisin tavallisesti pitäisin sitä hyvin huolestuttavana.
Toisaalta ihmiset täällä haluavat minulta monia asioita. Yleinen kysymys on "sinulla on kiva hame/lompakko/sormus/rannekoru, annatko sen minulle?". Olen koettanut selittää, etten ole kovin rikas, että tarvitsen useinkin sitä kysyttyä asiaa. Pitää muistaa olla kehumatta liikaa toisten omistamia asioita: yksi stipendiaateista oli kysynyt tarjoilijalta, mistä saisi samanlaisia rannekkeita kuin tällä oli kädessään. No, tämä tempaisi rannekkeen pois ja ojensi sen kysyjälle - yleinen tapa siis.
Comments