Mitä minä täällä teen?

Kysymys, joka iskee aina ensimmäisen viikon aikana ulkomaille muuttaessa, on "mitä minä oikeastaan täällä teen?". Vastaus siihen löytyy ennemmin tai myöhemmin, tai viimeistään siinä vaiheessa kun on palannut takaisin kotiin.

Koetan tässä postauksessa vastata tuon yleisluontoisen kysymyksen yhteen osa-alueeseen. Kysymys, jota useimmin kuulen - niin YK-harjoittelijoilta kuin ulkopuolisiltakin - on "mitä sinä tarkalleen ottaen teet töissä?".

Tiedän, että monet harjoittelijat tekevät jotakin projektia: raportteja, selvityksiä, nettisivuja, tiedotteita tai julkaisuja. Omat työpäiväni kuluvat harvoin vain yhden asian parissa. Viime viikolla esimerkiksi kommentoin ja kirjoitin juuri julkaistulle erikoissivulle ihmisoikeusjulistuksen 60. juhlavuodesta. Aloitin myös etsimään artikkeleita ja mielipiteitä seuraavaan Civil Society Observer -uutiskirjeeseen, joka ilmestyy parin kuukauden välein ja jota tehdään yhteistyössä useamman ihmisen kanssa. Edelliseen elo-syyskuun numeroon kirjoitin artikkelien referaattien lisäksi esipuheen ensimmäiseen erikoisosioon - sitä tosin oikoluettiin melko rankasti, mutta tunnistan vielä omaa tekstiänikin seasta. Lisäksi olen koonnut nettisivuille ja seuraavaan painettuun Go Between -uutiskirjeeseen tulevaa kalenteria ensi vuoden merkittävimmistä YK-kokouksista- ja tapahtumista, joihin kansalaisyhteiskunnan edustajat voivat osallistua. Niitä on paljon.

Lähes joka torstaina teen muistiinpanoja ja kirjoitan toimistollemme raportin Department of Public Informationin NGO briefingistä, joka kokoaa Dag Hammarskjöld -kirjaston auditorioon joka viikko 100-200 kansalaisjärjestöjen edustajaa kuuntelemaan asiantuntijoita erilaisista ajankohtaisista aiheista. Tällä viikolla aiheena oli naisiin kohdistuva väkivalta, koska ensi tiistai, 25. marraskuuta, on julistettu asian teemapäiväksi. Asiantuntijoiden ja uhrien lisäksi äänessä oli multimedia: katsoimme useamman lyhyen dokumentin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, muun muassa UNTV:n 21st Century -sarjan osion Turkin kurdialueiden kunniamurhista. Lisäksi voin mainostaa UNIFEMin ja Amnestyn yhteistä kampanjaa, Say NO to violence against women. Miljoonan allekirjoituksen tavoite on melkein täynnä, ja Nicole Kidman luovuttaa vetoomuksen YK:n pääsihteerille, Ban Ki-moonille ensi tiistaina. Nopeasti siis allekirjoittamaan! Lisää tietoa aiheesta löytyy UNIFEMin sivujen lisäksi YK:n väestörahaston (UNFPA) kampanjasivuilta, http://www.unfpa.org/16days/index.htm.

Töihin kuuluu myös kaikenlaisia rutiinitoimistohommia. Olen pyöräyttänyt useamman Excel-taulukon, etsinyt hotelleja ja lentohintoja erilaisiin tilaisuuksiin osallistuville kansalaisyhteiskunnan edustajille, päivittänyt tietokantaan ihmisten ja järjestöjen osoitteita, ja kyllä, myös keittänyt kahvia ja kierrättänyt mikrofonia yhdessä tapahtumassa. Rutiinitöidenkin ehdottomana positiivisena puolena on silti se, että niiden yhteydessä tapaa mielenkiintoisia ihmisiä ja oppii jatkuvasti uutta.

Tajusin hiukan liian myöhään, että täällä pitäisi olla käyntikortteja jaettavana - esimerkiksi kaikilla Columbian yliopiston kansainvälisten suhteiden opiskelijoilla on "tietenkin" omat käyntikortit. Tilasin lopulta itselleni netistä hienoja violetteja käyntikortteja (joiden taustapuolella lukee "Business Cards are FREE at www.vistaprint.com!" - ei ehkä niin tyylikästä, mutta halpaa), jos niitä vaikka vielä jollekin voisi tyrkyttää. Verkostoituminen on avainsana, huonompi juttu vain, että inhoan sitä yli kaiken. Jotkut harjoittelijat osaavat sen uskomattoman hyvin, ja monissa bisnes-henkisissä kouluissa verkostoitumistaitoja kuulemma jopa opetetaan. Ehkä Helsingin yliopistossakin jonain päivänä?

New York on YK:n lisäksi muutenkin mainio paikka nähdä elävänä maailman kuuluisimpia ihmisiä. Muutama viikko sitten näin Bill Clintonin puhumassa YK:ssa, ensi viikolla siis todennäköisesti Nicole Kidmanin luovuttamassa yllämainitun vetoomuksen. Kirjailija Paul Auster käväisi myös YK:ssa - siitä lisää jossain toisessa postissa! Olen jatkanut käymistä Columbian yliopiston yleisötilaisuuksissa, viime viikolla kuuntelin Orhan Pamukin keskustelua hänen englanninkääntäjänsä Maureen Freelyn kanssa.

Mutta mikä on oikeasti parasta työharjoittelussani täällä, kaikkien näiden uusien asioiden ja ihmisten lisäksi? Työkaverit. Toimistomme on pieni: viiden vakituisen joukossa on kaksi ranskalaista (joista toinen JPO), yksi ranskalais-amerikkalainen, yksi espanjalainen ja yksi amerikkalainen. Itseni lisäksi toimistossa on toinen harjoittelija, intialainen Priyanka. Harvoin olen ollut työpaikassa, jossa olisi näin rento ilmapiiri. Asioita tehdään kyllä tosissaan ja tunteella, mutta työkavereiden kanssa voi lisäksi jutella, käydä lounaalla ja kahvilla, vitsailla ja kertoa kuulumisia. Hierarkiaa ja byrokratiaa on vain nimeksi - hyvin epätyypillinen toimisto YK:ssa, näin minulle on kerrottu. Jos tästä saisi palkkaa ja hiukan vastuullisempia työtehtäviä, jäisin enemmän kuin mielelläni, mutta tällä toimistolla ei ainakaan ole varaa palkata ketään.

Työrupeamani YK:lla loppuu kolmen viikon päästä. Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan hiljaisia toimistossa, sillä kolme työntekijää viidestä vakituisesta lensi eilen massiiviseen kehitysrahoituskonferenssiin (Financing for Development) Dohaan, Qatariin. Viikot ovat muutenkin hajanaisia, sillä ensi viikolla olen ainakin yhden päivän lomalla Thanksgivingin takia, ja viimeisellä viikollani 8. joulukuuta on toinen suurista muslimipyhistä, Eid al-Adha. Koetan käyttää jäljellä olevat 13 työpäivää siis mahdollisimman tehokkaasti - en ehkä koskaan palaa tänne, joten nyt pitää 0ttaa kaikki irti!