Insinööri vastaan humanisti.

Olen viimeisten parin kuukauden aikana kahlannut läpi kahta hyvin erilaista, suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa Afrikasta. Ensimmäinen, viime vuonna ilmestynyt professori Eero Paloheimon (eläkeiän ylittänyt insinööri) Tämä on Afrikka avautui hitaasti, tuntui poukkoilevalta ja karkeasti kirjoitetulta. Toinen, Esa Salmisen (kolmekymppinen humanisti) esikoisteos Köyhyyden ammattilainen taas tempasi mukaansa sujuvan, mutkattoman kielensä ja kulttuuristen pohdiskelujensa ansiosta. En tiedä ovatko kirjailijat koskaan kohdanneet tosielämässä, mutta näin lähtökohtaisesti voisin kuvitella heillä olevan paljon yhteistä puhuttavaa. Molemmat turhautuvat kirjoissaan afrikkalaisten ja eurooppalaisten erilaisiin aikakäsityksiin, tehottomuuteen ja korruptioon. Molemmat kuvailevat naissuhteitaan, tai vain naisten ulkonäköä hyvinkin yksityiskohtaisesti, mikä on ilmeisesti ohittamaton teema kaikilla Afrikasta kirjoittavilla mieskirjailijoilla. Ja lopussa kumpikin sortuu - tai puhkeaa tarkoituksellisesti - Wainainan (ks. edellinen posti) ohjeiden mukaisesti Afrikan ylistykseen, kertomaan viha-rakkaus -suhteestaan. Molempien kuvaus Afrikasta on realistinen, välillä jopa inhorealistinen. Absurdit tilanteet kirjailijat ovat nimenneet eri tavoin: Paloheimon kirjan nimi tulee yleisestä sanonnasta, joka tulee tahattomastikin niin paikallisten kuin ulkomaalaistenkin suusta erilaisissa yhteyksissä: "This is Africa" tai "Ca, c'est l'Afrique", Salminen taas esittelee Sambiassa usein toistuvan Z-tekijän.

"Kutsun sitä Z-tekijäksi," Dani sanoi ja naurahti, "Z-factor. Eilen siitä oli oikein hyvä esimerkki kun oltiin Lusaka Clubilla syömässä. Tilasin tarjoilijalta valkoviiniä. Tarjoilija kysyi, halusinko kuivaa vai puolikuivaa", Dani jatkoi.

"Kuivaa tietysti", sanoin.

"Juuri niin. Tarjoilija siihen että 'kuiva on ikävä kyllä loppu.' Sanoin että otan sitten sitä puolikuivaa", Dani sanoi.

"Miksei hän saman tien sanonut että heillä on vain puolikuivaa, tai suoraan tuonut sitä?"

"Se juuri on Z-tekijä", hän nauroi.

"Ehkä hän ei halunnut tuottaa pettymystä ja toivoi että haluaisit puolikuivaa. Sambialaiset tuntuvat pelkäävän sanaa ei", sanoin. (s. 30)

Näiden kahden kirjan kertojista löytyy kuitenkin myös erilaisuutta. Salminen (tai kertojahahmo Petteri Savio!) asuu kahden vuoden ajan kehitysyhteistyöntekijänä vain yhdessä maassa, Sambiassa, vaikka hän vieraileekin välillä turistina muun muassa Sansibarilla. Salminen suhtautuu ympäristöönsä antropologin asenteella, tapoja ja käytäntöjä pohdiskellen, vaikkakin vähemmän syvällisesti kuin olisin odottanut ja toivonut. Paloheimo taas juoksee Afrikan maita läpi lentokoneessa, bussissa ja jokilaivassa, tekee pikaisia ja usein pinnallisia kierroksia pääkaupungeissa, pakolaisleirissä tai luonnonpuistossa. Silti hän kykenee tekemään välillä piinallisenkin yksityiskohtaisia raportteja afrikkalaisesta todellisuudesta ja keskustelee erilaisten ihmisten kanssa, niin kehitysyhteistyöntekijöiden kuin maalla asuvien perheidenkin kanssa. Kehitysyhteistyön kritisointi on kuitenkin molemmille yhteistä, lainaus jälleen Salmisen tekstistä:

"Ehkä koko tapa tehdä kehitysyhteistyötä on tosiaan vanhentunut: ajatus siitä että ihmisten elämä ja elinkeino perustuu peräkkäisten projektien tekemiseen, tekee heistä kerjäläisiä. Tietysti koko ajan ajatellaan, mistä seuraava projekti saadaan, ja suunnitellaan seuraavaa vuotta. Projektien pyörähtelevässä maailmassa on hyvin hankala rakentaa mitään kovin kestävää." (s. 161)

"Heti kun jotain hajoaa, ollaan pulassa. Rahaa ei säästetä korjauksiin ja varaosiin. Kyse on siitä ettei ihmisten tarvitse suunnitella mitä tapahtuu, kun laitteet hajoavat, sillä he luottavat siihen että kiltit rahoittajat antavat uudet", hän tuhahti. "Ihmisiä on liian kauan syötetty hopealusikalla, harva enää miettii miten elämää voisi parantaa tekemällä töitä." (s. 231)

Kirjat luettuani olen edelleen alkuvaikutelmani kanssa samalla kannalla: luettavuuden osalta suosittelisin ensisijaisesti Esa Salmisen kirjaa, joka kertoo viihdyttävästi ja todentuntuisesti siitä, miltä suomalaisesta, aloittelevasta kehitysyhteistyöntekijästä Sambiassa tuntuu. Nuoren miehen kasvutarina (kliseistä kliseisin!) on sulavasti kirjoitettu, ja sen lukee vauhdilla kannesta kanteen. Henkilökohtaisesta kehityksestä kertoo muun muassa Salmisen kertojahahmon kohtaama uusi, nuori suomalainen kehitysyhteistyöntekijä Sambiassa, joka tuskailee alussa kahden eri kulttuurin välillä ja ihmettelee, miksei Petteri asu tavallisten sambialaisten parissa vaan eristäytyy omaan 'linnaansa' palvelijoineen. Kirjan alussa Petteri itse paini samojen ongelmien parissa: Helsingistä pikkuyksiöstä ja suhteellisesta opiskelijan ja pätkätyöläisen köyhyydestä kehitysyhteistyöntekijän suhteelliseen luksukseen ja isoon taloon muuttaminen ei ollut hänellekään helppoa. Kahden Sambian-vuoden jälkeen kertojahahmo ei kuitenkaan jaksa enää kuunnella tulokasta: "Lähtisin seuraavana päivänä pois maasta, jota olin oppinut arvostamaan, rakastamaan, pelkäämään ja inhoamaan. Tänään en halunnut tutustua alkuahdistusten kourissa kamppailevaan nuoreen, joka oli hiljattain joutunut pitkin hampain vaihtamaan intianpuuvillan jakkupukuun." (s. 251)

Salminen kuvailee kirjan loppupuolella vastatulleen tanskalaisen miehen kysymyksiä Sambiassa elämisestä:

"Häntä vaivasi kulttuurishokki ja hän kyseli lakkaamatta. Miksi ihmiset eivät uskaltaneet sanoa huonoja uutisia vaan valehtelivat mieluummin? Miksi kotiapulainen varasti rahaa vaikka tiesi jäävänsä kiinni ja saavansa potkut? Miksei kukaan näyttänyt tekevän mitään töissä? Miksi nuoret naiset baareissa halusivat häneltä rahaa? Mitä malarialääkettä kannatti syödä? Hän oli pohjoismaiseen tapaan suvaitsevainen ja yritti kovasti ymmärtää." (s. 213)

Täsmälleen samoja kysymyksiä Salminen on itse käsitellyt kirjansa aiemmilla sivuilla. Suurempia ja vaikeammin vastattavia kysymyksiä taas esitetään Paloheimon kirjassa: mikä on Afrikan tulevaisuus? Mitä sille pitäisi tehdä? Ellei Paloheimon Afrikka-järkäleeseen jaksa tai viitsi heti tutustua, voi aloittaa hänen kärkevistä kolumneistaan: Taloussanomissa (4.11.2003) ilmestynyt kirjoitus monikulttuurisuudesta, tai edelliseen postaukseeni liittyvä 'Mitä Afrikasta saa sanoa?', Vihreässä Langassa (22.2.2008) julkaistu purkaus. Jälkimmäisessä Paloheimo siteeraa ilmeisen ironisesti Erkki Vettenniemeä, joka arvosteli Paloniemen kirjan HS:ssa täysin lyttyyn. Olen itsekin edelleen hämmentynyt siitä, että juuri WSOY julkaisi näinkin epätasaisen ja ristiriitaisen kirjan, joka sijoittuu jonnekin matkakirjan, esseekokoelman ja tajunnanvirran välimaastoon. En myöskään pitänyt siitä, että Afrikkaa käsiteltiin kokonaisuutena, jolla on kaikkialla samat ongelmat. Mantereen puolelta toiselle tapahtuvat hyppäykset yhden luvun sisällä, ilman selkeitä merkkejä siitä missä mennään, ovat ilmeisesti tarkoituksellisia, mutta minua ne häiritsivät. Toki vajaasta 500 sivusta löytyy helmiäkin, mutta kustannustoimittajan karsivaa kättä olisi pitänyt käyttää enemmän. Kirjassa on kuitenkin hetkensä - ensin luin mielenkiinnolla itselleni tutuista seuduista, varsinkin Grand-Poposta (Beninistä), sitten syvennyin muihinkin kirjassa käsiteltyihin teemoihin, kuten hallintoon, uskontoon, koulutukseen, sotaan ja turistielämään.

'Mitä sitten?' -loppupuheen sanoihin voin Paloheimon kanssa yhtyä: koulutus on ensiarvoisen tärkeää, sillä ilman sitä maalla ei ole tulevaisuutta eikä talouskasvua. Paloheimo ruoskii valkoisia hyväntekijöitä alentuvista oletuksista ja piilorasismista: "Kun väitetään afrikkalaisia ja eurooppalaisia henkisesti keskimäärin samanlaisiksi, oletetaan samalla selviönä, että näin pitää sanoa, koska muuten me pitäisimme afrikkalaisia itseämme huonompina. Niin omahyväisiä me olemme. Niin vakuuttuneita me olemme siitä, että mikäli joku poikkeaa meistä mihin suuntaan hyvänsä, on suunta aina huonompaan. Me pidämme itseämme täydellisinä." (s. 453) Ehkä Paloheimo kaikkine häpeilemättömine mielipiteineen vetää lopulta pidemmän korren rohkeudellaan. Olen enemmän eri mieltä insinööri-Paloheimon kuin humanisti-Salmisen kanssa, mutta juuri nuo häiritsevät ajatukset saavat aivot raksuttamaan kiivaammin.

SUOSITUS: Jos haluat lukea kehitysyhteistyöntekijän arkipäivästä ja kulttuurien kohtaamisesta Sambiassa, lue Köyhyyden ammattilainen. Jos taas haluat annoksen insinöörin kylmää realismia ja kyynisen läpileikkauksen Afrikasta, lue Tämä on Afrikka. Mielellään lue molemmat.

Paloheimo, Eero (2007). Tämä on Afrikka. Helsinki: WSOY. 467 s.

Salminen, Esa (2008). Köyhyyden ammattilainen. Helsinki: Johnny Kniga.