Vallankumouksellista päivää
Kuvassa Sansibarin presidentti, Amani Abeid Karume nauttii rauhassa kookosmaitoaan kaksi vuotta sitten, vaikka maan poliittinen tilanne vaatisi ongelmien vakavuuden tunnustamista.
Tänään, 12. tammikuuta on siis tutkimusaiheeni, Sansibarin vuoden 1964 vallankumouksen 44. vuosipäivä.
Ajattelin lopulta kirjoittaa jotakin ajastani Sansibarilla, suomen kielellä sekä itseni että siellä tapaamieni ihmisten suojelemiseksi. Graduaiheeni on noin niin kuin laveasti Sansibarin vallankumouksen ja siitä esitettyjen versioiden vaikutus politiikkaan, aineistona sanomalehtiartikkeleita, kolumneja, presidenttien puheita ja muuta, lähinnä kirjallista materiaalia. Erityinen painopisteeni on 1990-luvulla, jolloin valtapuolueen (sattumoisin siis nimeltään "Vallankumouspuolue") virallisesta linjasta poikkeavia mielipiteitä vallankumouksesta ja sen oikeutuksesta tai sen nimissä tehdyistä ihmisoikeuksien loukkauksista alkoi nousta laajempaan keskusteluun.
Kuten arvelinkin, ihmisten saaminen haastatteluun oli melko vaikeaa. Vähänkin politiikkaan viittaavat aiheet saavat raa'asti jaettuna kolmenlaisia reaktioita:
a) valtapuoluetta kannattavat ovat sitä mieltä, että kaikki on ihan hyvin ja tällä linjalla jatketaan b) opposition kannattajiksi tunnustautuvat haluavat ehdottomasti puhua politiikasta ja heitä kohtaan tehdyistä vääryyksistä
c) hyvin moni ei tunnustaudu kummankaan pääpuolueen varsinaiseksi kannattajaksi, eikä myöskään halua puhua mihinkään politiikkaan liittyvästä, koska se voi aiheuttaa ongelmia
Arkoihin asenteisiin on syynä Sansibarin lähes diktatuurimainen menneisyys ja sen salainen poliisi, joka oli saanut oppinsa DDR:n Stasilta. Hallituksen jäsenen kerrotaan 1970-luvulla kehuneen, että missä tahansa on kolme ihmistä koolla, ainakin yksi heistä on valtion agentti. Ihmisten arkipäivän keskusteluja toreilla ja moskeijoissa kuunneltiin, eikä siis koskaan voinut tietää kehen luottaa. Tuttuja asioita myös täällä meillä Itä-Euroopassa...
Valtapuolueen ote vähintäänkin ihmisten mielistä on edelleen kova, vaikka nuori sukupolvi alkaakin kapinoida yhä äänekkäämmin ja vaatia oikeuksiaan. Asioita hoidetaan silti vielä vanhaan malliin. Eräs opiskelijapolitiikkaan osallistunut nuori sansibarilainen osoitti minulle kerran TV:ssä näkynyttä ministeriä: "Näetkö tuon miehen? Tuo on paha mies." Kyseessä oli Sansibarin opetusministeri, joka oli tämän nuorukaisen ja ministerin välisessä tapaamisessa kertonut peruuttaneensa työmatkansa Japaniin opiskelijoiden suunnitteleman mielenosoituksen vuoksi. Sansibarin yliopiston opiskelijat protestoivat korkeita lukukausimaksuja (muistaakseni 800 dollaria vuodessa, mikä on melkoinen summa perussansibarilaiselle), sillä he eivät kokeneet saavansa koko rahan edestä opiskeltavaa. Näin ministeri oli kuulemma puhunut: "Peruin matkani, koska haluan nähdä teidät osoittamassa mieltä kadulla. Haluan nähdä, kuinka poliisi pieksee teidät. Ehkä poliisi tappaa jonkun teistä. Joka tapauksessa minä haluan olla näkemässä sen."
Muutama tekemäni haastattelu sovittiin puhumalla hyvin matalalla äänellä, ja minulta kysyttiin, onko tutkimuslupani kunnossa, sillä usein poliisi seuraa ulkomaalaisten tekemisiä Sansibarilla. Tutkimuslupa minulla oli, vaikkakin hiukan eri aiheesta kuin mihin lopulta päädyin, ja toki ilman minkäänlaista mainintaa politiikasta, oppositiosta tai vallankumouksesta. Lisäksi minulle etsittiin kirjaston hyllystä pieni kirjanen, jonka nimi suomennettuna olisi "Totuus on tämä" ja kerrottiin sen olevan "hyvin vaarallinen kirja - minullakin on se kotona hyllyssä". Tuo Dubaissa 1990-luvulla painettu kirja kritisoi voimakkaasti Sansibarin hallintoa ja sisälsi mm. pitkät kappaleet kirjoittajan omakohtaisia vankilakertomuksia 1960 -ja 1970-luvuilta sekä luetteloita vankilassa kuolleista tai muuten vallankumouksen jälkeen tapetuista sansibarilaisista.
Sansibarin vallankumouksen aktiivinen tappamisvaihe - jolloin ihmisiä siis tapettiin kadulla ja koteihinsa, arvioista riippuen 3 000 - 13 000 viikon tai parin aikana ei sinänsä kestänyt kauaa, mutta vallankumouksesta alkoi vastavallankumouksellisia kohtaan suunnattu terrori, joka oikeastaan jatkuu vielä tänäänkin. Vasta reilu vuosi sitten Sansibarin presidentti uhkaili oppositiota - jota siis nimitetään ennen vallankumousta vallassa olleiden puolueiden perilliseksi - sanoen, että vallankumousaseet ovat vielä tallella, ja niitä voidaan tarpeen tullen käyttää. Mielenkiintoista sinänsä, koska viralliset historiankirjat kertovat Sansibarin vallankumouksen aseiksi veitset, kepit ja jopa kivet...todellisuudessa käytössä oli myös käsiaseita, vaikkakin vähemmässä määrin. Joka tapauksessa presidentin lausuntoa voi pitää melko pöyristyttävänä osoituksena valtapuolueen asenteesta muita kohtaan: vallankumous on meidän omaisuuttamme, ei kenenkään muun!
Sansibarin synkän historian vuoksi jouduin olemaan melko vainoharhainen graduni hankkimisen suhteen, vaikken nyt sinänsä koko ajan olkani yli vilkuillut mahdollisia seuraajiani. Mutta viimeisen siellä viettämäni viikon aikana maa alkoi kieltämättä jo hiukkasen polttamaan jalkojen alla, sillä olin kiertänyt Stone Townin ympäristöä haastattelemassa ihmisiä, käynyt hakemassa sanomalehtiä opposition toimistolta aivan kaupungin keskustasta, kahvitellut hallitusta kritisoivien toimittajien kanssa ja käynyt Radio Zanzibarissa hakemassa itselleni vallankumouslauluja kasetilla. Kaikki tällainen toiminta vaikuttaa varmasti hyvin epäilyttävältä. Niinpä huokaisin helpotuksesta päästessäni tuolta pikkusaarelta Dar es Salaamiin ja kadotessani sen ihmisvilinään. Nyt kun (kuvitteellinen) salainen poliisi ei enää juokse kintereilläni, voin aloittaa kirjoittamaan gradua keräämästäni materiaalista ja valmistua filosofian maisteriksi - ehkä ensi syksynä...
Tänään, 12. tammikuuta on siis tutkimusaiheeni, Sansibarin vuoden 1964 vallankumouksen 44. vuosipäivä.
Ajattelin lopulta kirjoittaa jotakin ajastani Sansibarilla, suomen kielellä sekä itseni että siellä tapaamieni ihmisten suojelemiseksi. Graduaiheeni on noin niin kuin laveasti Sansibarin vallankumouksen ja siitä esitettyjen versioiden vaikutus politiikkaan, aineistona sanomalehtiartikkeleita, kolumneja, presidenttien puheita ja muuta, lähinnä kirjallista materiaalia. Erityinen painopisteeni on 1990-luvulla, jolloin valtapuolueen (sattumoisin siis nimeltään "Vallankumouspuolue") virallisesta linjasta poikkeavia mielipiteitä vallankumouksesta ja sen oikeutuksesta tai sen nimissä tehdyistä ihmisoikeuksien loukkauksista alkoi nousta laajempaan keskusteluun.
Kuten arvelinkin, ihmisten saaminen haastatteluun oli melko vaikeaa. Vähänkin politiikkaan viittaavat aiheet saavat raa'asti jaettuna kolmenlaisia reaktioita:
a) valtapuoluetta kannattavat ovat sitä mieltä, että kaikki on ihan hyvin ja tällä linjalla jatketaan b) opposition kannattajiksi tunnustautuvat haluavat ehdottomasti puhua politiikasta ja heitä kohtaan tehdyistä vääryyksistä
c) hyvin moni ei tunnustaudu kummankaan pääpuolueen varsinaiseksi kannattajaksi, eikä myöskään halua puhua mihinkään politiikkaan liittyvästä, koska se voi aiheuttaa ongelmia
Arkoihin asenteisiin on syynä Sansibarin lähes diktatuurimainen menneisyys ja sen salainen poliisi, joka oli saanut oppinsa DDR:n Stasilta. Hallituksen jäsenen kerrotaan 1970-luvulla kehuneen, että missä tahansa on kolme ihmistä koolla, ainakin yksi heistä on valtion agentti. Ihmisten arkipäivän keskusteluja toreilla ja moskeijoissa kuunneltiin, eikä siis koskaan voinut tietää kehen luottaa. Tuttuja asioita myös täällä meillä Itä-Euroopassa...
Valtapuolueen ote vähintäänkin ihmisten mielistä on edelleen kova, vaikka nuori sukupolvi alkaakin kapinoida yhä äänekkäämmin ja vaatia oikeuksiaan. Asioita hoidetaan silti vielä vanhaan malliin. Eräs opiskelijapolitiikkaan osallistunut nuori sansibarilainen osoitti minulle kerran TV:ssä näkynyttä ministeriä: "Näetkö tuon miehen? Tuo on paha mies." Kyseessä oli Sansibarin opetusministeri, joka oli tämän nuorukaisen ja ministerin välisessä tapaamisessa kertonut peruuttaneensa työmatkansa Japaniin opiskelijoiden suunnitteleman mielenosoituksen vuoksi. Sansibarin yliopiston opiskelijat protestoivat korkeita lukukausimaksuja (muistaakseni 800 dollaria vuodessa, mikä on melkoinen summa perussansibarilaiselle), sillä he eivät kokeneet saavansa koko rahan edestä opiskeltavaa. Näin ministeri oli kuulemma puhunut: "Peruin matkani, koska haluan nähdä teidät osoittamassa mieltä kadulla. Haluan nähdä, kuinka poliisi pieksee teidät. Ehkä poliisi tappaa jonkun teistä. Joka tapauksessa minä haluan olla näkemässä sen."
Muutama tekemäni haastattelu sovittiin puhumalla hyvin matalalla äänellä, ja minulta kysyttiin, onko tutkimuslupani kunnossa, sillä usein poliisi seuraa ulkomaalaisten tekemisiä Sansibarilla. Tutkimuslupa minulla oli, vaikkakin hiukan eri aiheesta kuin mihin lopulta päädyin, ja toki ilman minkäänlaista mainintaa politiikasta, oppositiosta tai vallankumouksesta. Lisäksi minulle etsittiin kirjaston hyllystä pieni kirjanen, jonka nimi suomennettuna olisi "Totuus on tämä" ja kerrottiin sen olevan "hyvin vaarallinen kirja - minullakin on se kotona hyllyssä". Tuo Dubaissa 1990-luvulla painettu kirja kritisoi voimakkaasti Sansibarin hallintoa ja sisälsi mm. pitkät kappaleet kirjoittajan omakohtaisia vankilakertomuksia 1960 -ja 1970-luvuilta sekä luetteloita vankilassa kuolleista tai muuten vallankumouksen jälkeen tapetuista sansibarilaisista.
Sansibarin vallankumouksen aktiivinen tappamisvaihe - jolloin ihmisiä siis tapettiin kadulla ja koteihinsa, arvioista riippuen 3 000 - 13 000 viikon tai parin aikana ei sinänsä kestänyt kauaa, mutta vallankumouksesta alkoi vastavallankumouksellisia kohtaan suunnattu terrori, joka oikeastaan jatkuu vielä tänäänkin. Vasta reilu vuosi sitten Sansibarin presidentti uhkaili oppositiota - jota siis nimitetään ennen vallankumousta vallassa olleiden puolueiden perilliseksi - sanoen, että vallankumousaseet ovat vielä tallella, ja niitä voidaan tarpeen tullen käyttää. Mielenkiintoista sinänsä, koska viralliset historiankirjat kertovat Sansibarin vallankumouksen aseiksi veitset, kepit ja jopa kivet...todellisuudessa käytössä oli myös käsiaseita, vaikkakin vähemmässä määrin. Joka tapauksessa presidentin lausuntoa voi pitää melko pöyristyttävänä osoituksena valtapuolueen asenteesta muita kohtaan: vallankumous on meidän omaisuuttamme, ei kenenkään muun!
Sansibarin synkän historian vuoksi jouduin olemaan melko vainoharhainen graduni hankkimisen suhteen, vaikken nyt sinänsä koko ajan olkani yli vilkuillut mahdollisia seuraajiani. Mutta viimeisen siellä viettämäni viikon aikana maa alkoi kieltämättä jo hiukkasen polttamaan jalkojen alla, sillä olin kiertänyt Stone Townin ympäristöä haastattelemassa ihmisiä, käynyt hakemassa sanomalehtiä opposition toimistolta aivan kaupungin keskustasta, kahvitellut hallitusta kritisoivien toimittajien kanssa ja käynyt Radio Zanzibarissa hakemassa itselleni vallankumouslauluja kasetilla. Kaikki tällainen toiminta vaikuttaa varmasti hyvin epäilyttävältä. Niinpä huokaisin helpotuksesta päästessäni tuolta pikkusaarelta Dar es Salaamiin ja kadotessani sen ihmisvilinään. Nyt kun (kuvitteellinen) salainen poliisi ei enää juokse kintereilläni, voin aloittaa kirjoittamaan gradua keräämästäni materiaalista ja valmistua filosofian maisteriksi - ehkä ensi syksynä...
Comments
Your aunt