...tarua ihmeellisempää.

Olen ollut tällä viikolla vapaaehtoistöissä DocPoint -dokumenttielokuvafestivaaleilla. Huomenna työvuorossa Ateneumissa, jos joku sattuu sinne päin tulemaan! En ole sentään pelkästään ollut töissä, vaan olen ehtinyt siinä ohessa muutaman dokumentin näkemäänkin. Vaikka tämän vuoden teema on fiktion ja dokumentin sulautuminen, olen siitä huolimatta ollut lumoutunut todellisuuden (olipa se sitten 'totta' tahi ei) ihmeellisyydestä.

Näkemäni dokumentit ovat sinänsä olleet ainakin esittävinään todellisuutta, ensimmäistä tässä kuvailtua lukuunottamatta. Eilen näin kaksi täydellistä vastakohtaa: ensin chileläisen taideplöräyksen Some Kind of Sadness, jota katsoessani aloin väkisinkin torkkumaan. No, mitä muutakaan voi odottaa dokumentilta, jota kuvaillaan sanoilla "poeettinen elokuvaessee". Heräsin seuraavan dokumentin alkaessa, sitä olin varsinaisesti tullut katsomaankin: All White in Barking (2007) lunasti odotukseni. Marc Isaacsin ohjaama ja BBC:n osittain tuottama brittidokumentti pureutui Essexissä sijaitsevan Lontoon esikaupungin Barkingin asukkaiden elämään. Kaupungin väkiluvusta suuri osa on ei-brittitaustaisia, ja vastaavasti niistä brittitaustaisista yhä useampi äänestää vaaleissa siirtolaisvastaista ja "patrioottista" British National Partya (BNP). Dokumentti käsittelee siis rasismia, vaikka sitä ei suoranaisesti missään vaiheessa mainita - puhutaan vain siitä miten "ei minulla ole mitään heitä vastaan, mutta kun se heidän kulttuurinsa on niin erilainen..."1990-luvun alussa sosiologit alkoivatkin jo puhua siitä, miten rodullinen erilaisuus ja syrjintä on vain korvattu kulttuurisella erilaisuudella.

Rasismi on kiellettyä ja paheksuttua yleisessä keskustelussa, joten puhutaan vain kulttuurista, sopeutumisesta ja suvaitsevaisuudesta. Dokumentissakaan kukaan ei varsinaisesti sano, ettei pidä jostakusta vain siksi, että tämä on ihonväriltään musta/ruskea/keltainen. Syiksi mainitaan mm. "halu olla mieluummin omien parissa" tai "heidän ruokansa haisee oudolle" tai "he pukeutuvat oudosti". En toki tiedä, mitä lopullisesta versiosta on leikattu pois, mutta kovin hassuilta ihmisten perustelut maahanmuuttajavihaan kuulostivat. Missä olivat ne perinteiset "ne vievät meidän työpaikat/sosiaalituet/naiset"? Ohjaaja Isaacs koettaa tivata parhaansa mukaan syvällisempiä syitä kuin irrationaalisen "ei me vaan tykätä", mutta niitä ei tässä dokumentissa ainakaan kuulla.

Kameran eteen marssitetaan erilaisia barkingilaisia:
a) BNP:n kannattaja, valkoinen vanhempi mies Dave, jonka omat tyttäret seurustelivat tai olivat saaneet lapsia vääränväristen miesten kanssa (mutta oma, sekoituksena syntynyt lapsenlapsi onkin sitten 'omaa verta')
b) samanikäinen pariskunta Susan & Jeff, joiden naapuriin muuttaa nigerialainen perhe ja joiden luo heidät kutsutaan illalliselle maistamaan sitä kummallista ruokaa (mm. vasikansorkkia ja jamssia!)
c) puolalainen vanhus, josta "pitää huolta" ugandalainen Betty, jolla taas on oma perheensä Ugandassa ("Haluaisin viedä Montyn käymään Afrikassa, mutta hän pelkää tulevansa tapetuksi siellä")
d) albanialainen maahanmuuttajaperhe, jonka isältä kysyttäessä rotu -ja kansallisuusasioista musta vielä menisi, mutta serbi olisi pahin mahdollinen vaimoehdokas pojalle.



En olisi uskonut, että rasismille voi nauraa noin makeasti. Ihmisten ennakkoluulot ja todellisuus ovat niin käsittämättömän kaukana toisistaan. Dokumentin sävy vakavoituu kuitenkin puolalaisen Montyn mennessä yhdessä ugandalaisen hoitajansa kanssa Auschwitzista vapautumisen 62-vuotisjuhliin. Leiriltä selviytyneet juutalaiset, joiden joukkoon Monty siis kuuluu, kohtelevat Bettyä varsin nuivasti. Kuten eräs myönteisemmin suhtautuvista toteaa: "Meidänhän juuri pitäisi tietää, miltä tuntuu olla syrjitty."

Toivottavasti YLE ostaa joskus BBC:ltä kyseisen dokumentin - näkisin sen mielelläni uudelleen suomenkielisillä teksteillä, kun ei tuosta lontoonenglannista tahdo saada aina niin selvää...

* * *

Tänään sitten: Karpolla oli asiaa. Vuosi sitten monien suruksi / iloksi päättynyt, suomalaisen television klassikoksi muodostunut sarja näytti Karposta yhden puolen. DocPointissa näkemäni neljä vajaan puolen tunnin dokumenttia paljastivat karvahattuisen miehen taiteellisen, jopa anarkistisen puolen. Uskomaton silmä yksityiskohtien huomaamiselle, mielettömiä kamerazoomauksia, absurdeja haastattelutilanteita ja hienoja soundtrack-valintoja. Muistikuvieni Karpo 1990-luvulla oli myös empaattisempi ja enemmän sen pienen ihmisen puolella, kun taas vielä 1980-luvulla ja sitä ennen mies lähestyi kohteitaan hyvinkin kärkkäästi, toisinaan jopa pilkaten. Yleisö nauroi paikoittain hysteerisesti seuratessaan Karpon haastateltavien lausahduksia - mistä noita tyyppejä oikein löytyy? Vai löytyykö enää nyky-Suomesta?

Ensimmäinen esitetty dokumentti oli nimeltään Ryysyranta (1986), ja se käynnistyi luonnollisesti nimibiisin soidessa taustalla. Karpo esitteli romua, lähinnä metalliromua ja autoja kerääviä suomalaisia ympäri maata. Vastapainona juureville maalaisille ilmiötä selittämään oli haettu oikein yliopistosta sosiologi. Tämän mukaan tavaroiden haaliminen kertoo hämmentyneistä suomalaisista, joille muutos maaseutuyhteiskunnasta teollistuneeseen ja urbaaniin yhteiskuntaan on ollut liian nopea. Ja taas päästiin kulttuureiden erilaisuuteen: toiset asiat näyttäytyvät kauniina toisille: "Jos tänne tuotaisiin joku busmanni Afrikasta ja näytettäisiin Punkaharjua, että katso miten kaunis tämä Suomen luonto on, niin hänhän saattaisi olla ihan toista mieltä ja pitää näitä romukasoja kauniimpina. Eihän siellä olla mitään tällaista ennen nähty..."

Kulutusyhteiskunnan ja materialismin nousu - itsensä toteuttaminen tavaroiden omistamisen kautta - kuuluu Karpon äänen lausuessa filosofisesti:
"Kun katsoo näitä romukasoja, voi nähdä suoraan Hans-Erik Nygårdin sisimpään."

Kaksi seuraavaa esitystä kertoivat Nilsiän kylähullusta, öljysheikki Tauno Kuosmasesta (1988) ja Pokan Alman itsenäisyyspäiväjuhlista (1986) sadalle hengelle ja 200 viinapullolle Lapissa. Viimeisenä esitetty Vaiennut viulu-dokumentti (1972) kertoi SMP:n entisestä kansanedustajasta, Eino Poutiaisesta, joka totesi monimerkityksellisesti Pariisin-vierailustaan: "Kyllä täytyy sanoa, että tässä tapauksessa totuus Pariisin yöelämästä oli tarua ihmeellisempää."
Karpon elämänuran tosi-TV-dokumenttien parissa tiivistää varmastikin dokumentin päätössanat, joihin myös toinen "Karpon Suomi" -iltapäivä DocPointissa päättyi:
”Tärkeintä on se, että oikeudenmukaisuus voittaa.”

Vaiennut viulu ja muita Karpon ohjelmia Ylen Elävässä arkistossa.