FESPACO-spesiaali.
Afrikan diktaattorit saavat odottaa, ajankohtaisaiheen vuoksi:
Omalta osaltani tänään on FESPACOn (Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) viimeinen päivä, itse festivaali päättyy lauantaina. Joitakin huomioita näkemistäni elokuvista:
Vers le sud (Laurent Cantat, Ranska 2005) oli aloituselokuvani. Aihe: valkoiset kypsät naiset nuorten mustien miesten perässä Haitilla 1970-luvulla. Vaikkei elokuvana suoranaisesti Afrikan mantereelle sijoittunutkaan, päähenkilön nimi hymyilytti - Legba! Beninissä - ja ilmeisesti myös Haitilla - kyseinen jumaluus on toisaalta ilkikurinen piru, toisaalta kodin tai kylän suojelija. Yleensä iso möykky maata kuvaa Legbaa, usein yhdistettynä fallokseen. Erinomainen valinta siis elokuvan päähenkilön nimeksi, tämä kun oli varsin monitahoinen hahmo ja taitava naisten viettelijä...naispääosat olivat hienojen näyttelijöiden (Karen Young ja Charlotte Rampling) hallussa, ja kokonaisuus sopivan häiritsevä, hiukan yllättäväkin. Suosittelen, menee Suomessakin teattereissa.
Africa Paradis (Sylvestre Amoussou, Benin 2006)
Monikin syy houkutteli katsomaan. Ensinnäkin beniniläinen ohjaaja (itse elokuva oli kuvattu suurimmaksi osaksi Senegalissa), toiseksi mielenkiintoinen teema: tulevaisuuteen sijoittuva utopia (!?), jossa Afrikka ja Eurooppa ovat vaihtaneet osia ja eurooppalaiset pyrkivät hinnalla millä hyvänsä, myös laittomin keinoin "Afrikan Yhdysvaltoihin". Osien vaihtaminen saa aikaan jokseenkin kummallisen olon - tuskin täysi salillinen olisi nauranut kippurassa mustien siirtolaisten ongelmille Euroopassa. Kipeää naurua, siis, jo toinen häiritsevä elokuva samalle päivälle. Erinomainen idea, keskinkertainen käsikirjoitus ja kelpo toteutus pienellä budjetilla: ohjaaja tappeli 10 vuotta saadakseen elokuvan tehtyä, onnittelut siis siitä! Tulee valkokankaille Ranskassa, ehkä myös Suomessa joskus..?
Joukko hienoja lyhytelokuvia vakavista ja vähemmän vakavista aiheista, joita ei varmaan kuitenkaan koskaan nähdä missään meillä...mutta pari voisin mainita kuitenkin. Pitkiä elokuvia toteutetaan melko vähän varsinkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa rahallisista syistä johtuen, mutta lyhärit olivat melkein kauttaaltaan aiheeltaan mielenkiintoisia ja kunnianhimoisesti toteutettuja, kompakteja tarinoita. Näitä meillekin!
Deweneti (Dyana Guaye, Senegal 2006)
Kerjäläislapsi Dakarissa tienaa hyvillä puheenlahjoillaan tarpeeksi voidakseen toteuttaa haaveensa ja kirjoittaa kirjeen joulupukille...kirvoitti naurua, mainio poika pääroolissa! Kerjäläisiin suhtautumista on joutunut miettimään Burkinassa paljon enemmän kuin Beninissä, kuten jo kirjoitinkin. Ensinnäkin, pyytäjiä on aivan liikaa: lapset partioivat usein ryhmissä, ja varsinkin aamuisin joka toinen vastaantulija tuntuu liikkuvan kerjuukuppi kädessä. Toisinaan tuntuu, että kerjäämällä saattaa hyvinkin tienata enemmän kuin rehellisellä työllä (koettamalla myydä jotain, esimerkiksi...). Onko siis lopulta moraalista antaa rahaa, tai ruokaa (usein annetaan aamiaisen jämät pois, tai ylimääräinen banaani, jne.) noin vain ja rohkaista jatkamaan kerjäämistä, joka ei lopulta ole kovin kestävä ratkaisu? Kadulla kerjätessä kun ei välttämättä opi mitään kovin hyödyllistä, kun taas jos lapsi olisi koulussa saman ajan, hänellä olisi edes jotain pohjaa. Mutta kun koulu on maksullista, ei kaikilla ole mahdollisuutta käydä sitä...eikä tyhjällä vatsalla myöskään opiskella, kuten Suomessa havaittiin jo monta kymmentä vuotta sitten (eläköön ilmainen kouluruokailu)! Jokainen ratkaiskoon omalta kohdaltaan, kuinka tekee kerjäläisten suhteen. Kuten sanottua, vanhojen ja sairaiden kohdalla ymmärrän - sosiaaliturva toimii niin täällä - mutta lasten ja työkykyisten kohdalla se on hankalampaa. Kannattaisiko ennemmin hankkia pala maata ja viljellä itselleen ruokaa kuin kerjätä sitä kadulla? Toisaalta, erilaisia esineitä kaupittelevat nuoret miehet joutuvat käyttäytymään hyvin samalla tavalla kuin almunpyytäjät: seuraamaan ihmisiä, tyrkyttämään tuotteitaan ja käytännössä siis kerjäämään, tässä tapauksessa vain jotakin hyödykettä vastaan. Suurinpiirtein samanlaista nöyryytystä ja töykeitä ihmisiä (kuten esimerkiksi minä, kun olen väsynyt enkä jaksa ollenkaan enää olla kohtelias) molemmat joutuvat kohtaamaan.
Humanitaire! (Adama Rouamba, Burkina Faso 2006)
Avunantajien todellisuutta Afrikassa kuvaava, dokumenttia muistuttava lyhytelokuva. Vaikkei mitään uutta varsinaisesti, niin minuun se silti otti kovaa. Kauniit kuvat ja yksinkertaisuus tehoaa...myöhemmin järjestetyssä ohjaajan haastattelu/keskustelutilaisuudessa yleisössä istunut nainen heitti hämmentävän kysymyksen: "Missä kaikki valkoiset olivat?". Tosiaan, eihän humanitaarista työtä tehdä ilman valkoisia, eihän? Itse en ollut edes huomannut tarkkailla ihmisten ihonväriä elokuvassa, vaan katsoin heitä ihmisinä. Olisin ehkä toivonut kriittisempää otetta itse avustustyöhön. Näen täällä häiritsevän paljon kansalaisjärjestö -tai kehitysyhteistyössä olevia valkoisia, jotka liikkuvat hienoilla autoillaan ja elävät omassa todellisuudessaan. En halua yleistää, mutta mietin joskus motiiveja, joiden vuoksi ihmiset tulevat tänne töihin. Jos maksettaisiin samaa palkkaa kuin paikallisille, niin kuinka moni tulisi?
Tässä siis joitakin poimintoja FESPACOn tarjonnasta. Näytökset ovat välillä kovin valkoisia, johtuen lippujen hinnoista: kalliimmissa, ilmastoiduissa teattereissa 1 000 CFA (noin 1,5 euroa), halvemmissa 500 tai 300 CFA. Ilmaisnäytöksiä järjestetään ulkosalla jonkin verran, mutta festareissa on vähän eliitintuntua...tosin kai niin on kaikissa muissakin elokuvafestivaaleissa, koska näytöksissä on aika vähän varsinaisesti massalle tarkoitettuja elokuvia. Yksi mainio kehitysprojekti: Cinema Numérique Ambulante (http://www.c-n-a.org), Beninin, Nigerin ja Malin kylissä kiertävä, digitaalista tekniikkaa käyttävä liikkuva elokuvateatteri. Kuten ranskalaiset projektin alullepanijat huomauttavat, on paljon helpompaa nähdä afrikkalaista elokuvaa Pariisin latinalaisessa korttelissa kuin Afrikassa. Kadulla myytävästä dvd-tarjonnasta suurin osa on huonoja amerikkalaisia elokuvia, joita en haluaisi kenenkään katsovan. Osa on sentään huonoja nigerialaisia elokuvia, astetta parempi suunta :) Kuitenkin moni ainakin täällä vakuuttaa pitävänsä nimenomaan afrikkalaisista elokuvista, mutta niitä ei vain ole tarjolla, tai ne maksavat liikaa...harmillista, niin kovin harmillista.
Omalta osaltani tänään on FESPACOn (Festival Panafricain du Cinéma et de la Télévision de Ouagadougou) viimeinen päivä, itse festivaali päättyy lauantaina. Joitakin huomioita näkemistäni elokuvista:
Vers le sud (Laurent Cantat, Ranska 2005) oli aloituselokuvani. Aihe: valkoiset kypsät naiset nuorten mustien miesten perässä Haitilla 1970-luvulla. Vaikkei elokuvana suoranaisesti Afrikan mantereelle sijoittunutkaan, päähenkilön nimi hymyilytti - Legba! Beninissä - ja ilmeisesti myös Haitilla - kyseinen jumaluus on toisaalta ilkikurinen piru, toisaalta kodin tai kylän suojelija. Yleensä iso möykky maata kuvaa Legbaa, usein yhdistettynä fallokseen. Erinomainen valinta siis elokuvan päähenkilön nimeksi, tämä kun oli varsin monitahoinen hahmo ja taitava naisten viettelijä...naispääosat olivat hienojen näyttelijöiden (Karen Young ja Charlotte Rampling) hallussa, ja kokonaisuus sopivan häiritsevä, hiukan yllättäväkin. Suosittelen, menee Suomessakin teattereissa.
Africa Paradis (Sylvestre Amoussou, Benin 2006)
Monikin syy houkutteli katsomaan. Ensinnäkin beniniläinen ohjaaja (itse elokuva oli kuvattu suurimmaksi osaksi Senegalissa), toiseksi mielenkiintoinen teema: tulevaisuuteen sijoittuva utopia (!?), jossa Afrikka ja Eurooppa ovat vaihtaneet osia ja eurooppalaiset pyrkivät hinnalla millä hyvänsä, myös laittomin keinoin "Afrikan Yhdysvaltoihin". Osien vaihtaminen saa aikaan jokseenkin kummallisen olon - tuskin täysi salillinen olisi nauranut kippurassa mustien siirtolaisten ongelmille Euroopassa. Kipeää naurua, siis, jo toinen häiritsevä elokuva samalle päivälle. Erinomainen idea, keskinkertainen käsikirjoitus ja kelpo toteutus pienellä budjetilla: ohjaaja tappeli 10 vuotta saadakseen elokuvan tehtyä, onnittelut siis siitä! Tulee valkokankaille Ranskassa, ehkä myös Suomessa joskus..?
Joukko hienoja lyhytelokuvia vakavista ja vähemmän vakavista aiheista, joita ei varmaan kuitenkaan koskaan nähdä missään meillä...mutta pari voisin mainita kuitenkin. Pitkiä elokuvia toteutetaan melko vähän varsinkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa rahallisista syistä johtuen, mutta lyhärit olivat melkein kauttaaltaan aiheeltaan mielenkiintoisia ja kunnianhimoisesti toteutettuja, kompakteja tarinoita. Näitä meillekin!
Deweneti (Dyana Guaye, Senegal 2006)
Kerjäläislapsi Dakarissa tienaa hyvillä puheenlahjoillaan tarpeeksi voidakseen toteuttaa haaveensa ja kirjoittaa kirjeen joulupukille...kirvoitti naurua, mainio poika pääroolissa! Kerjäläisiin suhtautumista on joutunut miettimään Burkinassa paljon enemmän kuin Beninissä, kuten jo kirjoitinkin. Ensinnäkin, pyytäjiä on aivan liikaa: lapset partioivat usein ryhmissä, ja varsinkin aamuisin joka toinen vastaantulija tuntuu liikkuvan kerjuukuppi kädessä. Toisinaan tuntuu, että kerjäämällä saattaa hyvinkin tienata enemmän kuin rehellisellä työllä (koettamalla myydä jotain, esimerkiksi...). Onko siis lopulta moraalista antaa rahaa, tai ruokaa (usein annetaan aamiaisen jämät pois, tai ylimääräinen banaani, jne.) noin vain ja rohkaista jatkamaan kerjäämistä, joka ei lopulta ole kovin kestävä ratkaisu? Kadulla kerjätessä kun ei välttämättä opi mitään kovin hyödyllistä, kun taas jos lapsi olisi koulussa saman ajan, hänellä olisi edes jotain pohjaa. Mutta kun koulu on maksullista, ei kaikilla ole mahdollisuutta käydä sitä...eikä tyhjällä vatsalla myöskään opiskella, kuten Suomessa havaittiin jo monta kymmentä vuotta sitten (eläköön ilmainen kouluruokailu)! Jokainen ratkaiskoon omalta kohdaltaan, kuinka tekee kerjäläisten suhteen. Kuten sanottua, vanhojen ja sairaiden kohdalla ymmärrän - sosiaaliturva toimii niin täällä - mutta lasten ja työkykyisten kohdalla se on hankalampaa. Kannattaisiko ennemmin hankkia pala maata ja viljellä itselleen ruokaa kuin kerjätä sitä kadulla? Toisaalta, erilaisia esineitä kaupittelevat nuoret miehet joutuvat käyttäytymään hyvin samalla tavalla kuin almunpyytäjät: seuraamaan ihmisiä, tyrkyttämään tuotteitaan ja käytännössä siis kerjäämään, tässä tapauksessa vain jotakin hyödykettä vastaan. Suurinpiirtein samanlaista nöyryytystä ja töykeitä ihmisiä (kuten esimerkiksi minä, kun olen väsynyt enkä jaksa ollenkaan enää olla kohtelias) molemmat joutuvat kohtaamaan.
Humanitaire! (Adama Rouamba, Burkina Faso 2006)
Avunantajien todellisuutta Afrikassa kuvaava, dokumenttia muistuttava lyhytelokuva. Vaikkei mitään uutta varsinaisesti, niin minuun se silti otti kovaa. Kauniit kuvat ja yksinkertaisuus tehoaa...myöhemmin järjestetyssä ohjaajan haastattelu/keskustelutilaisuudessa yleisössä istunut nainen heitti hämmentävän kysymyksen: "Missä kaikki valkoiset olivat?". Tosiaan, eihän humanitaarista työtä tehdä ilman valkoisia, eihän? Itse en ollut edes huomannut tarkkailla ihmisten ihonväriä elokuvassa, vaan katsoin heitä ihmisinä. Olisin ehkä toivonut kriittisempää otetta itse avustustyöhön. Näen täällä häiritsevän paljon kansalaisjärjestö -tai kehitysyhteistyössä olevia valkoisia, jotka liikkuvat hienoilla autoillaan ja elävät omassa todellisuudessaan. En halua yleistää, mutta mietin joskus motiiveja, joiden vuoksi ihmiset tulevat tänne töihin. Jos maksettaisiin samaa palkkaa kuin paikallisille, niin kuinka moni tulisi?
Tässä siis joitakin poimintoja FESPACOn tarjonnasta. Näytökset ovat välillä kovin valkoisia, johtuen lippujen hinnoista: kalliimmissa, ilmastoiduissa teattereissa 1 000 CFA (noin 1,5 euroa), halvemmissa 500 tai 300 CFA. Ilmaisnäytöksiä järjestetään ulkosalla jonkin verran, mutta festareissa on vähän eliitintuntua...tosin kai niin on kaikissa muissakin elokuvafestivaaleissa, koska näytöksissä on aika vähän varsinaisesti massalle tarkoitettuja elokuvia. Yksi mainio kehitysprojekti: Cinema Numérique Ambulante (http://www.c-n-a.org), Beninin, Nigerin ja Malin kylissä kiertävä, digitaalista tekniikkaa käyttävä liikkuva elokuvateatteri. Kuten ranskalaiset projektin alullepanijat huomauttavat, on paljon helpompaa nähdä afrikkalaista elokuvaa Pariisin latinalaisessa korttelissa kuin Afrikassa. Kadulla myytävästä dvd-tarjonnasta suurin osa on huonoja amerikkalaisia elokuvia, joita en haluaisi kenenkään katsovan. Osa on sentään huonoja nigerialaisia elokuvia, astetta parempi suunta :) Kuitenkin moni ainakin täällä vakuuttaa pitävänsä nimenomaan afrikkalaisista elokuvista, mutta niitä ei vain ole tarjolla, tai ne maksavat liikaa...harmillista, niin kovin harmillista.
Comments
It seems that you still enjoy your trip in Africa. Hope you even enjoy travelling in the typical African buses... i.e. if they work and you manage to get your "buttom" to the wooden bench-;)
Enjoy!
Rgds,,, and you're always in our mind.. Anne & Kjell
Päätin lähettää kymmenelle ensimmäiselle löytämälleni blogi-Riikalle eli siis kaimalle kommenttia.Terveisiä siis sinullekin sinne Afrikkaan. Mieheni on kovasti ollut innostunut viime aikoina Ugandasta, haluaisi mennä sinne tekemään tutkimusta. Rehellisesti sanoen, minä en oikein tykkää ajatuksesta.