Kuulumisia Bagamoyosta

No niin, festariraporttia kyseltiin jo. Vietin lopulta vajaat kolme päivää (ja yötä : )) Bagamoyon taidefestareilla. Tarjonta ulottui monipuolisesti perinteisestä ngomasta (tanssia, lyömäsoittimia, huiluja, laulua) teatteriin ja pantomiimiin. Joukossa oli myös reggaeta (Suomessakin viime kesänä kiertänyt Jhikoman asuu Bagamoyossa) ja hip hopia (mm. alimmaisessa kuvassa oleva Professor Jay, jonka biisin ”Hapo vipi hapo sawa” varmaan jokainen Tansaniassa viime aikoina oleillut on kuullut useaan kertaan). Tamanvuotisen teeman mukaisesti – ”ART AND CULTURE FOR ECONOMIC GROWTH AND POVERTY ALLEVIATION" (taide ja kulttuuri talouskasvun puolesta ja köyhyyden lievittamiseen) lauluissa oli poliittista väriä: pari artistia keskittyi kokonaan HIV/AIDS-sanomaan, kun taas joissakin saarnattiin korruptiota vastaan.

Esitysten taso oli varsin ailahtelevaa, sillä mukana oli niin ammattilaisia kuin aloittelijoitakin, ja niin aikuisia, lapsia kuin kehitysvammaisiakin. Ihmisten reaktiot esityksiin olivat lopulta usein mielenkiintoisempia kuin lavan tapahtumat itsessään – katsojien ja esiintyjien vuorovaikutus muodosti lopullisen performanssin. Välillä katsojat hyppäsivät lavalle tanssimaan, välillä esiintyjät juoksivat yleisön joukkoon, penkeiltä kohahdeltiin, hurrattiin, taputettiin, vislailtiin ja kommentoitiin. Vanhemmatkin rouvat reagoivat – tosin varovaisesti – hip hopparien ”Mikono juu!” (= kädet ilmaan) kehotuksiin. Parasta muuten koko festivaalissa oli sen maanläheisyys: kaikki esitykset lauantai-illan klubia lukuunottamatta olivat ilmaisia, joten katsojista suurin osa oli paikallisia, varsinkin lapsia. Tapahtuma muistutti minua Villa Karon järjestämistä kuukausittaisista ilmaiskonserteista – jotain takaisin yhteisöllekin. Suurin osa katsojista olisi tuskin pystynyt maksamaan sisäänpääsymaksua kuitenkaan, ja toisaalta esitysten vaihtelevan tason pystyi helposti antamaan anteeksi ja poistumaan paikalta, jos siltä tuntui.

Ja ehkä parasta viihdettä oli seurata yleisön freestyle-osuuksia varsinaisten esitysten välillä, lavaa tyhjennettäessä ja seuraavaa show’ta odoteltaessa. Varsin pienimuotoisena alkanut lavanvaltaus lähti liikkeelle yksinäisen rastafarin hypätessä lavalle tanssimaan, saaden yleisöltä kannustavia suosionosoituksia. Pian tilanne karkasi käsistä ja lavalla oli parhaimmillaan pari-kolme tusinaa katsojaa kisaamassa tanssin kuninkuudesta, milloin missäkin tyylilajissa. Katsojien reaktioiden lisäksi esiintyjien vaatteet herättivät huomiota. Vaatetus vaihteli musiikkityylin mukaan: perinteisen musiikin edustajat olivat pukeutuneet kaislahameisiin, hiukan modernisoidumpaa tyyliä edustavat ’afrikkalaisiin’ kuoseihin, hiphopparit mielenkiintoisesti joko omiin lökäpöksyihinsä tai kuten yhden aktin taustatanssijat, säväyttävästi tiukkoihin, batiikkivärjättyihin pillifarkkuihin ja gansterilierihattuihin!

Vahvoja mielleyhtymiä omiin teinitanssiaikoihini sai aikaan tyttöryhmä, joka tanssi koreografiaa viimeisimpiin hittibiiseihin. Niin asut – tiukat mustat jazz-housut ja valkoiset T-paidat – kuin ryhmän kokoonpanokin (pari osaa oikeasti tanssia, ja loput seurailevat mukana vähän sinne päin) muistuttivat elävästi Varkauden Tanssikellarin street jazz –ryhmää...

Varsinkin muita, tasokkaampia tanssiesityksiä seuratessani alemmuudentunne alkoi taas iskeä pahasti. Ne pari tanssia (toinen Pembalta ja toinen manner-Tansaniasta, makonde-kansan tanssi), joita olen opetellut Dhow Countries Music Academyssa (DCMA) tuntuvat kovin yksinkertaisteltuilta versioilta verratessani niitä Bagamoyossa näkemiini esityksiin, ainakin mitä takapuolen liikkuvuuteen tulee. Näkemäni perusteella itse jaloilla muodostettavat askeleet ovat usein hyvin yksinkertaiset, mutta kaikki muu (yläselän ja lantion alueella) kovin monimutkaista.

Periaatteessa ainakin useimpia länsiafrikkalaisten tanssien askelia, joita meille opetetaan, voi jotenkuten seurata mukana myös afrikkalaisiin rytmeihin tottumattomana ja jäykällä vartalolla (vaikkei sitä voikaan vielä varsinaisesti tanssimiseksi kutsua). Mutta Tansaniassa pelkkä askelten seuraaminen ei kertakaikkiaan onnistu, sillä jollet osaa liikuttaa vartaloa oikealla tavalla, et saa aikaan minkäänlaisia tanssiliikkeitä. Haastavaa? Tekee kuitenkin hyvää joutua keskelle hätkähdyttäviä ja outoja asioita, niin rytmejä kuin yleistä ympäristöäkin: pudota välillä maan pinnalle ja nolata itsensä kunnolla. Huomata, että kaikki, mitä luuli tietävänsä, ei pädekään erilaisessa ympäristössä. Viulua koko ikänsä länsimaissa soittanut ystävätär ilmoittautui innoissaan taarab-viulun (Wikipedia-linkki) tunneille DCMA:han ja huomasi, että kaikki tähän saakka viulutunneilla opittu ei pätenytkään taarabissa. Itseään ja kykyjään joutuu arvioimaan jatkuvasti uudelleen vieraissa paikoissa – kai siksi sanotaan, että matkailu avartaa. Mutta oli kivaa Bagamoyossa! Koetan lisata Flickriin kuvia piakkoin, joitakin laitoin Sansibarilta sinne jo viime viikolla.