Kulttuurien kohtaamisia Kiitospäivänä.
Viime viikolla Amerikassa juhlittiin yhtä vuoden suurimmista juhlapyhistä, Kiitospäivää eli Thanksgivingiä. Ainoan täysamerikkalaisen kollegani mielestä Kiitospäivä on ehdottomasti paras juhlapyhä, koska se ei ole uskonnollinen, sillä on hieno ajatus ja yleensäkin, on vain mukavaa syödä yhdessä ja kerätä ihmisiä pöydän ääreen. Hän kysyi omista suunnitelmistani ja ehdotti illallista ystäviensä kanssa, vaikka olikin itse pois kaupungista tänä Kiitospäivänä - olin kuitenkin sopinut jo suunnitelmia, joten sinänsä houkutteleva tarjous täysin tuntemattomien ihmisten kanssa illallistamisesta jäi käyttämättä.
Matkustin keskiviikkona töiden jälkeen Metro-North -radalla Hudson-joen länsipuolella pari tuntia pohjoiseen, Otisvillen asemalle. Alunperin tshekkilainen, 1970-luvulta lähtien amerikkalaistunut perhe otti minut lämpimästi vastaan, tarjosi kanagulassia ja valkoviiniä (kalkkuna odotti varsinaista Kiitospäivä-ateriaa seuraavana päivänä) ja matkan lähimpään isompaan kaupunkiin, Port Jervisiin baarikierrokselle.
Kiitospäivää edeltävä keskiviikko vastaa jokseenkin Tapaninpäivää Suomessa: se on pikkukaupungeissa vuoden paras päivä mennä baareihin tapaamaan vanhoja tuttuja yläaste- ja lukioajoilta, koska kaikki kerääntyvät kotiseuduilleen perheidensä luokse. Huomasin, että pikkukaupunkien baarit muistuttavat toisiaan kaikkialla, sillä baareista keskimmäinen tuntui erehdyttävästi Varkauden Rock Cafelta. Paitsi että Port Jervisissä kaikilla miehillä oli lippis päässä, joko oikein päin tai takaperin, ja siellä oli biljardipöytä ja jukeboksi. Jälkimmäistä laitetta käytimme varsin ahkerasti illan aikana - Janis Joplin, Johnny Cash, Pink Floyd ja Depeche Mode saivat kukin runsaasti soittoaikaa, jota koetimme vallata mahdollisimman paljon muilta, huonomman musiikkimaun omaavilta jukeboksin käyttäjiltä. Illan aikana puhuimme aseista, autoista, Metallicasta, Obamasta ja suomalaisista, muun muassa. Lopultakin kohtasin New York Cityn ulkopuolisen maailman käsinkosketeltavasti, sen "todellisen Amerikan" (ks. valokuva), pikkukaupunkien Amerikan, josta McCain-Palinin presidenttikampanjassa puhuttiin. Mielenkiintoinen kulttuurinen kokemus, vähintäänkin.
Kyltti New York Cityn Upper West Sidella sijaitsevan Ding Dong Lounge -baarin ulkopuolella.
Seuraavana päivänä, varsinaisena Thanksgiving-torstaina jatkoin matkaa Hudson-joen itäpuolelle Pleasantvillen hyvin keskiluokkaiseen lähiökaupunkiin, eteläafrikkalais-amerikkalaisen perheen vieraaksi. Odotukseni tarjotun ruoan suhteen jopa ylittyivät: kalkkuna karpalokastikkeella ja täytteellä ("stuffing", sen kummemmin määrittelemättä) oli suussasulavaa, lisäksi tarjolla oli bataatteja ja tietenkin kurpitsa- ja omenapiirakkaa. Nam! Suosittelen lämpimästi amerikkalaista kiitospäiväateriaa kaikille!
Tapasin kahden päivän aikana kaksi hyvin erilaista perhettä, omine karikatyyreineen. Toisesta löytyi ehta punaniska (häntä kutsuttiin lempeästi sillä nimellä): ronski rakennustyöläinen, joka keräili aseita. Ja nyt puhutaan siis useasta tusinasta erilaisesta mallista, tuhansilla ammuksilla. Toisesta taas kiukutteleva, super-nationalisti- ja siionisti isoisä, jonka puhe ruokapöydässä (jokainen kiitti jostakin) käsitteli USA:n ylivoimaista mahtavuutta kaikessa, sillä olihan se paras kansakunta koko maailmanhistoriassa. Lisäksi hän kiitti juutalaisia, ainoaa kansaa, jolla on yli 4000 vuoden historia. Pöytä hiljeni sen jälkeen hetkeksi, kunnes seuraava puhuja aloitti jostakin pienemmän mittakaavan asiasta, ja myöhemmin illalla minulle esitettiin anteeksipyyntö isoisän "juutalaiskommentista". Yleensä hän kuulemma esittää mielipiteitään vieläkin voimakkaammin ja käyttäytyy huonommin.
Kohtaamisia, sattumia - joskus ne johtavat uusiin kohtaamisiin, toisella mantereella. Ensimmäinen Kiitospäivä-perheeni oli seurausta kohtaamisesta Senegalissa, St. Louisissa. Martin sattui olemaan yötä samassa hostellissa espanjalaisten matkaseuralaistensa kanssa, ja päädyimme myös samaan hotelliin Dakariin, minun suosituksestani (ainoa budjettimatkalaiselle sopiva hotelli Dakarin keskustassa). Toinen Kiitospäivä-perheeni löytyi Nicolen kautta, jonka tapasin Sansibarilla expatriaatti-juhlissa (ks. Kotona Sansibarilla), ja myöhemmin asuimme samassa talossa kuukauden verran.
Vielä puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että näkisin nämä jokseenkin satunnaiset matkaajatoverini New Yorkissa, mutta niin vain kävi, kiitos modernin kommunikaatioteknologian, joka tuottaa (hiukan avustettuja) sattumia jatkuvasti. Siskoni oli viime viikolla lomamatkalla Thaimaassa, ja sattuneestä syystä matka hieman pidentyi - luin lankoni, yhden satunnaisen matkailijan kommentin tilanteesta verkko-Hesarista tänään. Suomi-Thaimaa-New York: internet yhdistää ne kaikki!
Niin, mistä itse kiitin vuorollani Thanksgiving-pöydässä? Siitä, että minut oli kutsuttu vieraaksi minulle tuntemattomaan perheeseen, ja päivän hengestä ylipäänsä. Jokaisessa maassa tulisi olla vastaava juhla (eikä nyt puhuta siitä, mitä Kiitospäivän jälkeen tapahtui intiaaneille...), joka ylistää hyvää tahtoa ja vieraanvaraisuutta tuntemattomia kohtaan. Milloin itse viimeksi tarjosit ruokaa tai juomaa kohtaamallesi ihmiselle vain tuottaaksesi hyvää mieltä?
Matkustin keskiviikkona töiden jälkeen Metro-North -radalla Hudson-joen länsipuolella pari tuntia pohjoiseen, Otisvillen asemalle. Alunperin tshekkilainen, 1970-luvulta lähtien amerikkalaistunut perhe otti minut lämpimästi vastaan, tarjosi kanagulassia ja valkoviiniä (kalkkuna odotti varsinaista Kiitospäivä-ateriaa seuraavana päivänä) ja matkan lähimpään isompaan kaupunkiin, Port Jervisiin baarikierrokselle.
Kiitospäivää edeltävä keskiviikko vastaa jokseenkin Tapaninpäivää Suomessa: se on pikkukaupungeissa vuoden paras päivä mennä baareihin tapaamaan vanhoja tuttuja yläaste- ja lukioajoilta, koska kaikki kerääntyvät kotiseuduilleen perheidensä luokse. Huomasin, että pikkukaupunkien baarit muistuttavat toisiaan kaikkialla, sillä baareista keskimmäinen tuntui erehdyttävästi Varkauden Rock Cafelta. Paitsi että Port Jervisissä kaikilla miehillä oli lippis päässä, joko oikein päin tai takaperin, ja siellä oli biljardipöytä ja jukeboksi. Jälkimmäistä laitetta käytimme varsin ahkerasti illan aikana - Janis Joplin, Johnny Cash, Pink Floyd ja Depeche Mode saivat kukin runsaasti soittoaikaa, jota koetimme vallata mahdollisimman paljon muilta, huonomman musiikkimaun omaavilta jukeboksin käyttäjiltä. Illan aikana puhuimme aseista, autoista, Metallicasta, Obamasta ja suomalaisista, muun muassa. Lopultakin kohtasin New York Cityn ulkopuolisen maailman käsinkosketeltavasti, sen "todellisen Amerikan" (ks. valokuva), pikkukaupunkien Amerikan, josta McCain-Palinin presidenttikampanjassa puhuttiin. Mielenkiintoinen kulttuurinen kokemus, vähintäänkin.
Kyltti New York Cityn Upper West Sidella sijaitsevan Ding Dong Lounge -baarin ulkopuolella.Seuraavana päivänä, varsinaisena Thanksgiving-torstaina jatkoin matkaa Hudson-joen itäpuolelle Pleasantvillen hyvin keskiluokkaiseen lähiökaupunkiin, eteläafrikkalais-amerikkalaisen perheen vieraaksi. Odotukseni tarjotun ruoan suhteen jopa ylittyivät: kalkkuna karpalokastikkeella ja täytteellä ("stuffing", sen kummemmin määrittelemättä) oli suussasulavaa, lisäksi tarjolla oli bataatteja ja tietenkin kurpitsa- ja omenapiirakkaa. Nam! Suosittelen lämpimästi amerikkalaista kiitospäiväateriaa kaikille!
Tapasin kahden päivän aikana kaksi hyvin erilaista perhettä, omine karikatyyreineen. Toisesta löytyi ehta punaniska (häntä kutsuttiin lempeästi sillä nimellä): ronski rakennustyöläinen, joka keräili aseita. Ja nyt puhutaan siis useasta tusinasta erilaisesta mallista, tuhansilla ammuksilla. Toisesta taas kiukutteleva, super-nationalisti- ja siionisti isoisä, jonka puhe ruokapöydässä (jokainen kiitti jostakin) käsitteli USA:n ylivoimaista mahtavuutta kaikessa, sillä olihan se paras kansakunta koko maailmanhistoriassa. Lisäksi hän kiitti juutalaisia, ainoaa kansaa, jolla on yli 4000 vuoden historia. Pöytä hiljeni sen jälkeen hetkeksi, kunnes seuraava puhuja aloitti jostakin pienemmän mittakaavan asiasta, ja myöhemmin illalla minulle esitettiin anteeksipyyntö isoisän "juutalaiskommentista". Yleensä hän kuulemma esittää mielipiteitään vieläkin voimakkaammin ja käyttäytyy huonommin.
Kohtaamisia, sattumia - joskus ne johtavat uusiin kohtaamisiin, toisella mantereella. Ensimmäinen Kiitospäivä-perheeni oli seurausta kohtaamisesta Senegalissa, St. Louisissa. Martin sattui olemaan yötä samassa hostellissa espanjalaisten matkaseuralaistensa kanssa, ja päädyimme myös samaan hotelliin Dakariin, minun suosituksestani (ainoa budjettimatkalaiselle sopiva hotelli Dakarin keskustassa). Toinen Kiitospäivä-perheeni löytyi Nicolen kautta, jonka tapasin Sansibarilla expatriaatti-juhlissa (ks. Kotona Sansibarilla), ja myöhemmin asuimme samassa talossa kuukauden verran.
Vielä puoli vuotta sitten en olisi uskonut, että näkisin nämä jokseenkin satunnaiset matkaajatoverini New Yorkissa, mutta niin vain kävi, kiitos modernin kommunikaatioteknologian, joka tuottaa (hiukan avustettuja) sattumia jatkuvasti. Siskoni oli viime viikolla lomamatkalla Thaimaassa, ja sattuneestä syystä matka hieman pidentyi - luin lankoni, yhden satunnaisen matkailijan kommentin tilanteesta verkko-Hesarista tänään. Suomi-Thaimaa-New York: internet yhdistää ne kaikki!
Niin, mistä itse kiitin vuorollani Thanksgiving-pöydässä? Siitä, että minut oli kutsuttu vieraaksi minulle tuntemattomaan perheeseen, ja päivän hengestä ylipäänsä. Jokaisessa maassa tulisi olla vastaava juhla (eikä nyt puhuta siitä, mitä Kiitospäivän jälkeen tapahtui intiaaneille...), joka ylistää hyvää tahtoa ja vieraanvaraisuutta tuntemattomia kohtaan. Milloin itse viimeksi tarjosit ruokaa tai juomaa kohtaamallesi ihmiselle vain tuottaaksesi hyvää mieltä?
Comments
its so beautiful...!