Af-riikka

Helsingissä paljon raitiovaunuilla liikkuvat ovat ehkä törmänneetkin ilmiöön: puhuvaan ratikkakuskiin! Viimeksi naistenpäivänä ollessani (monestakin syystä ikuisuudelta tuntuvalla) matkalla Espoonlahden kirkkoon, kutosen linjan kuski avasi yhtäkkiä mikrofoninsa ja toivotti kaikille naisille oikein hyvää naistenpäivää, saaden aikaan naurunhörähdyksiä pitkin vaunua. Tänään matkalla elokuviin todennäköisesti sama kuski avasi sanaisen arkkunsa pidemmäksi aikaa: "Excuse me, mister maybe from Russia, could you please come here. I have some information about the tram you should change into..." Pysäkin tai kahden päästä pyyntö toistuu: "Excuse me mister, please, come here...or maybe you don't understand, njet panumaiu?". Tällöin viereiseltä penkiltä nousee mies, joka kiiruhtaa hymyillen vaunun etuosaan kohti kuskia. Ihmiset vaihtavat kummastuneita katseita ja hymähtelevät itsekseen tai toisilleen, kunnes hetken päästä kuski palaa ääneen, tällä kertaa suomeksi: "Ja ...

Olen viimeisten parin kuukauden aikana kahlannut läpi kahta hyvin erilaista, suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa Afrikasta. Ensimmäinen, viime vuonna ilmestynyt professori Eero Paloheimon (eläkeiän ylittänyt insinööri) Tämä on Afrikka avautui hitaasti, tuntui poukkoilevalta ja karkeasti kirjoitetulta. Toinen, Esa Salmisen (kolmekymppinen humanisti) esikoisteos Köyhyyden ammattilainen taas tempasi mukaansa sujuvan, mutkattoman kielensä ja kulttuuristen pohdiskelujensa ansiosta. En tiedä ovatko kirjailijat koskaan kohdanneet tosielämässä, mutta näin lähtökohtaisesti voisin kuvitella heillä olevan paljon yhteistä puhuttavaa. Molemmat turhautuvat kirjoissaan afrikkalaisten ja eurooppalaisten erilaisiin aikakäsityksiin, tehottomuuteen ja korruptioon. Molemmat kuvailevat naissuhteitaan, tai vain naisten ulkonäköä hyvinkin yksityiskohtaisesti, mikä on ilmeisesti ohittamaton teema kaikilla Afrikasta kirjoittavilla mieskirjailijoilla. Ja lopussa kumpikin sortuu - tai puhkeaa tarkoituksellise...

VAI... Afrikasta on vaikea kirjoittaa. Tai sanotaanko näin, että siitä on vaikea kirjoittaa uudella tavalla, tai sille oikeutta tekevällä tavalla. Toisaalta takertuu liiallisesti yksityiskohtiin, toisaalta erehtyy helposti maalailemaan laajoja, koko Afrikkaa koskevia yleistyksiä, jotka eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Tänään taas HIV/AIDSia käsitelleessä Topelian African Studies - seminaarin loppukeskustelussa syytettiin Afrikan käsittelemisestä yhtenä, isona kokonaisuutena. Kuinka sitten osaisi tasapainotella jossakin välimaastossa, sillä pakostakin joutuu sanomaan lauseita "Afrikassa sitä ja tätä", yhtä lailla kuin niin sanoisi Euroopan tai Latinalaisen Amerikan kohdalla. Olen tainnut pohdiskella tätä kysymystä jo aiemminkin, ja päätynyt siihen, että jos käsittelemäni asia koskee nimenomaan yhtä maata, käytän sen maan nimeä, jos taas olen kokenut tai kuullut samaa useammasta maasta, tulee helposti maaluettelon sijaan sanottua vain "Afrikka". Onneksi löysin kepal...

Can a culture be destroyed by outside influences? There has been a growing concern on the vanishing cultures around the world, especially in the third world countries. The Western civilization is spreading through mass media (Internet, TV, newspapers), consumer products (food, clothes, make-up...) and accelerating movement of people around the globe. This cultural globalization, or McDonaldization as it also has been called, is normally thought as something evil and destructive, a view shared especially by the intelligentsia. On the surface it is true: even in the remotes village anywhere in Africa you can surely find a bottle of Coca Cola or Fanta sold in a tiny kiosk, whereas bottled water (being more expensive than coke and thus not accessible for ordinary people) is more of an oddity outside big cities. Sometimes the global products bring a whiff of familiarity in strange surroundings: I remember when our guests from South Africa last summer, when seeing the first McDonald's...