Kotona Sansibarilla

Olen nyt viettänyt viikon Ungujalla, jota yleisesti Sansibariksi kutsutaan (vaikka virallisesti Sansibar sisältää sekä Ungujan, Pemban että lukuisia pienempiä saaria). Ensimmäisenä iltana olin sokaistunut ja jokseenkin lumoutunut Stone Townin hienoista liikkeistä, hotelleista ja ravintoloista – ja yleensä valoista, niitä ei Pemballa juurikaan ollut. Seuraavat pari päivää kuluivat käytännön järjestelyissä (asunto, tiedustelut kieli –ja tanssikursseista sekä tutkimusluvan hakeminen) ja tutustumisessa paikkoihin.

Asun siis täällä Saksan kunniakonsulin talon vierashuoneessa (suomalais-saksalainen yhteistyö toimii jälleen, kiitos Anna-Riitan : )), seinän takana majoittuu lisäksi kaksi kansainvälisen koulun opettajatarta. Toinen heistä, amerikkalainen Ashley pyysi minut mukaan ”grillibileisiin jonkun tyypin luo, joka on töissä valtiovarainministeriössä – kaikki Sansibarin ex-patit on siellä!”. Pakkohan sinne oli siis mennä. Puitteet olivat kovin siirtomaahenkiset: valtava valkoinen talo (varmaan parisataa neliötä jaettuna kahdelle ihmiselle) merinäköalalla, muutama palvelija ja vieraina pelkästään valkoisia (ellei yhtä puoliksi sansibarilaista lasketa). Small talkissa käytiin läpi kuka kukin on, mitä tekee Sansibarilla, kuinka kauan ja missä asuu. Suurin osa ilmeisesti asuu noissa ökytaloissa, ja tienaa melko hyvää palkkaa lentäjänä / opettajana / ekonomina. Tai sitten asunto kuuluu työsuhde-etuihin – tuskin kovin moni pystyisi Suomenkaan palkoilla maksamaan reilun tuhannen dollarin vuokraa? Mielenkiintoinen ilta noin antropologiselta kannalta, mutta en pystyisi jatkuvasti iltojani tuossa seurassa viettämään. Ymmärrän kyllä, että välillä on lähes välttämätöntä ja terapeuttista keskustella kokemuksista muiden maassa asuvien ulkomaalaisten kanssa, mutta että jatkuvasti viettää aikaansa pelkästään brittien ja eteläafrikkalaisten seurassa, kun olen Sansibarilla..? Tuntuu kummalliselta.

Edelleenkin mzunguilla (valkoisilla) on mahdollisuus viettää hyvin eristettyä elämää. Pemballa tapaamani, sukelluksenopettajaksi kouluttautuva eteläafrikkalainen nuori nainen kertoi asuneensa Dar es Salaamissa vuoden verran ja kaipaavansa siellä viettämäänsä vilkasta sosiaalista elämää. ”Maanantaina oli hash-ilta, tiistaina leffa-ilta, keskiviikkona karaoke-ilta, torstaina rugby-ilta, perjantaina irkkupubi-ilta ja lauantaina bile-ilta. Sunnuntaina oli vapaata, ja silloin mentiin yleensä rannalle.” Uteliaana tiedustelin, oliko seurueessa enimmäkseen ex-patteja, maassa asuvia ulkomaalaisia vaiko myös paikallisia. Kappas vain: käytännössä kaikki osanottajat olivat valkoisia, eikä tällä naisella ollut oikeastaan yhtään tansanialaista ystävää, lähimpänä olivat puoliveriset tansanialaiset, joiden vanhemmista toinen oli eurooppalainen. Huh. Tavallaan on kiehtovaa, että edelleenkin voi asua vuoden Tansaniassa oppimatta juurikaan swahilia, tai tapaamatta juurikaan paikallisia. Tavallaan se on myös pelottavaa – onko mikään muuttunut siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen?

Samankaltaisia kokemuksia löytyy myös trinidadilaisen Shiva Naipaulin matkakertomuksesta ”North of South – An African Journey” (1978), jossa hän matkaa Kenian, Tansanian ja Sambian läpi, kohdaten lähinnä maiden virkamiehiä ja ex-patriaatteja. Ote (en jaksanut kääntää suomeksi):

”Mr. Henckel, a management expert, had been sent out to Tanzania by the United Nations. Mrs. Henckel, after three months in Arusha, was close to breakdown.

“Listen”, she said, “it was traumatic for me when I moved sixty miles from my old home in upstate New York. Can you imagine what coming out here has been like for me? I tell you, it’s driving me crazy. If I stay here another three months, I’ll go out of my mind. I know it.”

She was in her middle forties. Graying hair blended with gray eyes. Her freckled skin looked as if it had been soaked in formaldehyde.

“What’s driving you crazy?”
“Everything. I can’t get butter. I can’t get milk. I can’t get cheese. I can’t get frankfurters. What do the people here live on?”

I knew what she meant: the shelves of the shops were bare. Only bottles of locally processed fruit juices, Chinese canned goods and out-of-date Eastern Bloc magazines seemed to be readily available. Arusha was a a ghost town.
…

“People here don’t have anything! It’s driving me crazy. The car they’ve given us has a gearshift. I’ve never used a gearshift. In the State’s it’s all automatic transmission. So the car remains in the garage and I can’t go anywhere. My askari [watchman] is always drunk, and burglars have tried to break in three times. I tell you, I’m going out of my mind.”

“Before you came here you must have had some idea what it would be like.”

“I never gave it a thought. I suppose I assumed everywhere was like the United States.”

“You had never heard of underdeveloped countries?”

“Sure I had. But I never reckoned on there being no food in the stores and cars without automatic transmission…”

“Still”, I said, “there are compensations.”

“Name one.”

“Well…there’s the beauty of the landscape…”

“Give me the Grand Canyon any day.”

“And the wild animals and the game parks…”

“I’ve been to a game park. I didn’t care for it one little bit.”

“Why not?”

“It was so dirty.”

“Dirty?”

“Yes. So much dust, you know. I’ve never seen so much dust in my life. Why can’t they build proper roads? I had to keep washing my hair. I hate having dirty hair. From now on I’ll be quite happy to see my animals behind bars in zoos. The fact is, I was never a much of an outdoor person. We went once to the Virgin Islands with some friends. The moment we got down to the beach, these people we were with kicked off their shoes and started walking along the sand. I couldn’t do that sort of thing…”

Nykyään on jo paljon helpompaa elää lähes samanlaista elämää kuin kunkin kotimaassa. Kauppojen hyllyt eivät ole enää niin tyhjiä Tansanian siirryttyä sosialismista vähitellen kapitalismiin – ja ennen kaikkea turismiin! Valkoisille suunnatuista supermarketeista saa juustoa, maitoa ja voita (itse saan tuoretta lehmanmaitoa, kuuluu asunnon etuihin...). Ravintolassa voi tilata niin pizzaa, kiinalaista ruokaa kuin hampurilaisiakin. Perustansanialaiset tosin pysyttelevät edullisemmissa tuotteissa: riisin ja maissin lisäksi jokapäiväiseen ruokapöytään kuuluvat vihanneksista tomaatti, sipuli, paprika ja peruna. Kalaa, lihaa tai kanaa ruoka-annokseen voi lisätä maksukyvyn mukaan.

Joskus valkoisten päähänpistot menevät yli ymmärrykseni. Turistibisneksessä mukana oleva Micky kertoi, että kerran Kilimanjarolle kiipeävä ryhmä oli halunnut kantaa mukana suihkun. Siis jonkinlaisen kokoontaitettavan, mutta melkoisen painavan suihkun. Siis suihkun. Kilimanjarolle. Ei, pelkkä vesi ei riitä, vaan mukaan tarvitaan suihku. Tosin hehän eivät sitä tietenkään itse kantaneet, vaan mukaan palkatut kantajat – joiden palkka ei paata huimaa – joutuvat noita lisäkiloja selässään tai päänsä päällä raahaamaan.

Kaiken kaikkiaan: voit elää myös Afrikassa aivan kuten kotimaassasi, jos vain haluat ja jos sinulla on tarpeeksi varaa siihen. Tule tänne ja ole kuin kotonasi!