Tunteita ja totuuksia.
En tiennytkään, että osallistuin poliittisen elokuvan festivaaleille. Viime viikon aikana DocPoint -festivaalit täyttivät Helsingin elokuvateatterit, ja sekä työvuorojeni lomassa (olin toista kertaa peräkkäin vapaaehtoistyöntekijänä, nyt teatterivastaavana Bristolissa) että ehtiessäni niiden aikana onnistuin näkemään yhteensä 12 dokumenttielokuvaa, keskimäärin kolme päivässä. Festivaalilla esitetyt elokuvat heijastelivat tämän vuoden teemaa, joka oli "Totuus".
On ymmärrettävää, että dokumentit herättävät jotenkin enemmän ärsytystä, tuohtumusta ja ahdistusta kuin tavalliset fiktioelokuvat. Ovathan ne, ainakin jollain lailla, "todempia": tunteet nousevat pintaan eri tavalla, kun tietää tuon kaiken tapahtuneen oikeasti, oikeille ihmisille. Samalla dokumentit ovat aina jonkun ihmisen - yleensä ohjaajan/käsikirjoittajan - näkemyksiä kuvatusta aiheesta. Kuinka ollakaan, monella katsojalla on eri käsityksiä asiasta, ja mitä kiistellympi aihe on, sitä varmemmin hän haluaa myös ilmaista OMAN mielipiteensä.
Useiden DocPoint-näytösten jälkeen pidettiinkin kysymys-ja-vastaus-sessioita, joissa oli paikalla elokuvan edustaja kertomassa dokumentista ja vastaamaan mahdollisiin katsojien kysymyksiin. Jotenkin arvelin, että holokausti-muistojen perään Itä-Euroopan kiertueelle lähteneestä israelilaisperheestä kertova dokumentti Pizza in Auschwitz herättäisi keskustelua, kun näytöksen alussa kerrottiin ohjaajan olevan paikalla keskustelua varten elokuvan jälkeen. Ja kyllä, muutaman asiallisen kysymyksen jälkeen yleisön joukosta sai puheenvuoron mies, jolla oli mielipide. Hän halusi esittää sen, ja seurauksena oli noin viisi minuuttia kestävä monologi siitä, miten väärin Israelin hallitus toimii jatkuvasti, selostus Palestiinan konfliktista ja syyttävä sormi kaikkia israelilaisia kohtaan, mukaan lukien ohjaaja Moshe Zimermann. Onneksi keskustelusta lopulta selvittiin aikuismaisesti ilman enempää vihan lietsontaa.
Esitellessäni tänään toista Israel-aiheista elokuvaa, myös Finnkinon levitykseen tulevaa Waltz With Bashiria (kaksi loppuunmyytyä näytöstä DocPointissa, yli 600 hengen teattereissa!), todennäköisesti tuo samainen mies Auschwitz-yleisöstä otti puheenvuoron sitä pyytämättä, kesken esittelyni. Tällä kertaa elokuvan taustoihin keskittyvä monologi kesti ehkä vain 30 sekuntia, mutta tuntui minuuteilta, kun seisoin lavalla mikrofoni kädessä jokseenkin pöllämystyneenä. Toivon mukaan en ollut liian töykeä vastatessani vaahtoajalle: "Eiköhän tämä tarina tule esille elokuvassakin...".
Äsken näkemäni Täynnä Tarmoa -dokumentti pääsi Helsingin Sanomien otsikoihinkin siitä tehdyn rikosilmoituksen vuoksi. Lähinnä Porvoon Tarmon koripalloseuran managerointiin keskittyvä, hyvin tragi-koominen ja suomalaisuutta ikävämmistä näkökulmista tarkasteleva elokuva nauratti yleisöä enemmän kuin mikään muu näytös, jossa olin ollut. Koeajalle tulevat kamerunilaiset ja amerikkalaiset "Kunta Kintet", kuten heitä ystävällisen rasistisesti kutsuttiin, olivat melkoisen ihmeissään tarmolaisten sähellyksestä. Eroilmoituksensa lopussa jättävä manageri mainitsikin dokumentissa, että suomalainen urheiluseuratoiminta on amatöörimaisuudessaan samalla tasolla tai jopa alempana kuin namibialaiset kansalaisjärjestöt, joiden toimintaa hän oli ollut kehittämässä Ulkoasiainministeriön hommissa. Omakohtaisen kokemukseni perusteella epäilen, että järjestötyö on kaikkialla samanlaista säätämistä: ikinä mikään ei toimi niin kuin pitäisi, jokin on hukassa, rahat loppu tai ihmiset eivät hoida hommiaan. Sinänsä Porvoon Tarmolla ei siis ole mitään hävettävää dokumentin suhteen - nyt vain koko Suomen kansalla on mahdollisuus nähdä ne kaikki epäonnistumiset TV-ruudultaan, kun dokumentti esitetään myöhemmin Ylellä tänä vuonna.
Toinen näkemäni urheiluaiheinen dokumentti oli Tyson, jossa entinen raskaansarjan nyrkkeilyn maailmanmestari ja sittemmin kyseenalaisista tempuista kuuluisammaksi tullut Mike Tyson kertoo omaa totuuttaan puolitoista tuntia. Isosta miehestä kuoriutuu esiin herkkä, pieni poika, joka ei isähahmonsa Cus D'amaton kuoltua yli 20 vuotta sitten ole voinut enää luottaa keneenkään. Yksinäinen hahmo, joka ei osaa hoitaa nais -eikä raha-asioitaan: surullista katsottavaa.
Ihan oikeasta politiikasta kertoo sen sijaan Liikkumavara, terveys -ja sosiaalipoliittisen valiokunnan työskentelyyn keskittyvä dokumentti, joka on (kuulemma) aihettaan kiinnostavampi esitys politiikan arkipäivästä eduskunnassa. Liikkumavara näytetään myös TV:ssä lähiaikoina. Näkemistäni dokumenteista esimerkiksi Intia-sarjaan kuulunut Lakshmi and Me ja Kate Bush -fanaatikoista kertova Come Back Kate ovat tulossa Ylen ohjelmistoon, joten kannattaa seurata ohjelmatietoja tarkasti!
Puhuin festivaalin aikana muiden docpointtilaisten kanssa siitä, miksi oikeastaan pitää käydä katsomassa elokuvia, joista melko varmasti tulee paha olo. Mitä hyötyä siitä on, että näen kärsimystä tai väärintekijöitä valkokankaalla? Joihinkin epäkohtiin on mahdollista tarttua jollain lailla, mutta toisiin ei kertakaikkiaan pysty vaikuttamaan. Silloin voi ajatella, että nähty dokumentti on edes jotenkin laajentanut omaa maailmankuvaa, ehkä jopa täydentänyt käsitystä ihmisyydestä. Kyynisemmin ajateltuna voi olla tyytyväisempi siihen, mitä on, eikä valita kaikesta, mitä ei ole, sillä aina jollain on asiat niin paljon huonommin. Kuten sillä 18-vuotiaalla venäläistytöllä, joka myi neitsyytensä 3 000 dollarilla ansaitakseen rahaa Moskovassa opiskeluun - ruumiin, sielun ja rahan yhteys oli aiheena dokumentissa Virginity.
Ennen kaikkea dokumentit kannustavat ajatteluun, sillä se, mikä valkokankaalla näyttää todelta, ei sitä välttämättä ole todellisuudessa. Filosofit voivat vastata paljon tyhjentävämmin kysymyksiin totuuden lopullisesta olemuksesta, minä totean vain: kiitos tästä vuodesta, DocPoint.
EDIT: Löysin Ylen kanavien dokumenttien esitysajat:
TV2 Dokumenttiprojekti: http://ohjelmat.yle.fi/dokumenttiprojekti/ohjelmisto, ohjelmistossa mm. Liikkumavara ja Täynnä Tarmoa
FST5 (på svenska, mutta tekstit suomeksi): http://svenska.yle.fi/fst5/dokumentar.php, mm. Pizza in Auschwitz
YLE Teema, http://www.yle.fi/teema/dokumentit/, kaikenlaisia muita dokumentteja
On ymmärrettävää, että dokumentit herättävät jotenkin enemmän ärsytystä, tuohtumusta ja ahdistusta kuin tavalliset fiktioelokuvat. Ovathan ne, ainakin jollain lailla, "todempia": tunteet nousevat pintaan eri tavalla, kun tietää tuon kaiken tapahtuneen oikeasti, oikeille ihmisille. Samalla dokumentit ovat aina jonkun ihmisen - yleensä ohjaajan/käsikirjoittajan - näkemyksiä kuvatusta aiheesta. Kuinka ollakaan, monella katsojalla on eri käsityksiä asiasta, ja mitä kiistellympi aihe on, sitä varmemmin hän haluaa myös ilmaista OMAN mielipiteensä.
Useiden DocPoint-näytösten jälkeen pidettiinkin kysymys-ja-vastaus-sessioita, joissa oli paikalla elokuvan edustaja kertomassa dokumentista ja vastaamaan mahdollisiin katsojien kysymyksiin. Jotenkin arvelin, että holokausti-muistojen perään Itä-Euroopan kiertueelle lähteneestä israelilaisperheestä kertova dokumentti Pizza in Auschwitz herättäisi keskustelua, kun näytöksen alussa kerrottiin ohjaajan olevan paikalla keskustelua varten elokuvan jälkeen. Ja kyllä, muutaman asiallisen kysymyksen jälkeen yleisön joukosta sai puheenvuoron mies, jolla oli mielipide. Hän halusi esittää sen, ja seurauksena oli noin viisi minuuttia kestävä monologi siitä, miten väärin Israelin hallitus toimii jatkuvasti, selostus Palestiinan konfliktista ja syyttävä sormi kaikkia israelilaisia kohtaan, mukaan lukien ohjaaja Moshe Zimermann. Onneksi keskustelusta lopulta selvittiin aikuismaisesti ilman enempää vihan lietsontaa.
Esitellessäni tänään toista Israel-aiheista elokuvaa, myös Finnkinon levitykseen tulevaa Waltz With Bashiria (kaksi loppuunmyytyä näytöstä DocPointissa, yli 600 hengen teattereissa!), todennäköisesti tuo samainen mies Auschwitz-yleisöstä otti puheenvuoron sitä pyytämättä, kesken esittelyni. Tällä kertaa elokuvan taustoihin keskittyvä monologi kesti ehkä vain 30 sekuntia, mutta tuntui minuuteilta, kun seisoin lavalla mikrofoni kädessä jokseenkin pöllämystyneenä. Toivon mukaan en ollut liian töykeä vastatessani vaahtoajalle: "Eiköhän tämä tarina tule esille elokuvassakin...".
Äsken näkemäni Täynnä Tarmoa -dokumentti pääsi Helsingin Sanomien otsikoihinkin siitä tehdyn rikosilmoituksen vuoksi. Lähinnä Porvoon Tarmon koripalloseuran managerointiin keskittyvä, hyvin tragi-koominen ja suomalaisuutta ikävämmistä näkökulmista tarkasteleva elokuva nauratti yleisöä enemmän kuin mikään muu näytös, jossa olin ollut. Koeajalle tulevat kamerunilaiset ja amerikkalaiset "Kunta Kintet", kuten heitä ystävällisen rasistisesti kutsuttiin, olivat melkoisen ihmeissään tarmolaisten sähellyksestä. Eroilmoituksensa lopussa jättävä manageri mainitsikin dokumentissa, että suomalainen urheiluseuratoiminta on amatöörimaisuudessaan samalla tasolla tai jopa alempana kuin namibialaiset kansalaisjärjestöt, joiden toimintaa hän oli ollut kehittämässä Ulkoasiainministeriön hommissa. Omakohtaisen kokemukseni perusteella epäilen, että järjestötyö on kaikkialla samanlaista säätämistä: ikinä mikään ei toimi niin kuin pitäisi, jokin on hukassa, rahat loppu tai ihmiset eivät hoida hommiaan. Sinänsä Porvoon Tarmolla ei siis ole mitään hävettävää dokumentin suhteen - nyt vain koko Suomen kansalla on mahdollisuus nähdä ne kaikki epäonnistumiset TV-ruudultaan, kun dokumentti esitetään myöhemmin Ylellä tänä vuonna.
Toinen näkemäni urheiluaiheinen dokumentti oli Tyson, jossa entinen raskaansarjan nyrkkeilyn maailmanmestari ja sittemmin kyseenalaisista tempuista kuuluisammaksi tullut Mike Tyson kertoo omaa totuuttaan puolitoista tuntia. Isosta miehestä kuoriutuu esiin herkkä, pieni poika, joka ei isähahmonsa Cus D'amaton kuoltua yli 20 vuotta sitten ole voinut enää luottaa keneenkään. Yksinäinen hahmo, joka ei osaa hoitaa nais -eikä raha-asioitaan: surullista katsottavaa.
Ihan oikeasta politiikasta kertoo sen sijaan Liikkumavara, terveys -ja sosiaalipoliittisen valiokunnan työskentelyyn keskittyvä dokumentti, joka on (kuulemma) aihettaan kiinnostavampi esitys politiikan arkipäivästä eduskunnassa. Liikkumavara näytetään myös TV:ssä lähiaikoina. Näkemistäni dokumenteista esimerkiksi Intia-sarjaan kuulunut Lakshmi and Me ja Kate Bush -fanaatikoista kertova Come Back Kate ovat tulossa Ylen ohjelmistoon, joten kannattaa seurata ohjelmatietoja tarkasti!
Puhuin festivaalin aikana muiden docpointtilaisten kanssa siitä, miksi oikeastaan pitää käydä katsomassa elokuvia, joista melko varmasti tulee paha olo. Mitä hyötyä siitä on, että näen kärsimystä tai väärintekijöitä valkokankaalla? Joihinkin epäkohtiin on mahdollista tarttua jollain lailla, mutta toisiin ei kertakaikkiaan pysty vaikuttamaan. Silloin voi ajatella, että nähty dokumentti on edes jotenkin laajentanut omaa maailmankuvaa, ehkä jopa täydentänyt käsitystä ihmisyydestä. Kyynisemmin ajateltuna voi olla tyytyväisempi siihen, mitä on, eikä valita kaikesta, mitä ei ole, sillä aina jollain on asiat niin paljon huonommin. Kuten sillä 18-vuotiaalla venäläistytöllä, joka myi neitsyytensä 3 000 dollarilla ansaitakseen rahaa Moskovassa opiskeluun - ruumiin, sielun ja rahan yhteys oli aiheena dokumentissa Virginity.
Ennen kaikkea dokumentit kannustavat ajatteluun, sillä se, mikä valkokankaalla näyttää todelta, ei sitä välttämättä ole todellisuudessa. Filosofit voivat vastata paljon tyhjentävämmin kysymyksiin totuuden lopullisesta olemuksesta, minä totean vain: kiitos tästä vuodesta, DocPoint.
EDIT: Löysin Ylen kanavien dokumenttien esitysajat:
TV2 Dokumenttiprojekti: http://ohjelmat.yle.fi/dokumenttiprojekti/ohjelmisto, ohjelmistossa mm. Liikkumavara ja Täynnä Tarmoa
FST5 (på svenska, mutta tekstit suomeksi): http://svenska.yle.fi/fst5/dokumentar.php, mm. Pizza in Auschwitz
YLE Teema, http://www.yle.fi/teema/dokumentit/, kaikenlaisia muita dokumentteja
Comments
un saluto from Italy, ciao