Taalla taas: paiva 1.

Tosiaan, enpa ole tainnut mainita kirjoituksissani, etta olen taas lahdossa Afrikkaan, blogin nimen mukaisesti. Matka-aikatauluni on suunnilleen seuraava: ensin Tansanian epavirallisessa paakaupungissa, Darissa viikon verran: sitten Pemballa ensin kaksi viikkoa tyoleirilla ja kaksi viikkoa muuten vaan, sitten Ungujalle (jota Sansibariksi yleisesti kutsutaan) ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Marraskuun lopulla, jos olen saanut tarpeeksi aikaiseksi graduni suhteen, lahtisin viela lomailemaan Kenian puolelle (Mombasaan ja Lamulle) ennen paluuta Suomeen viikko ennen joulua.

Tanaan saavuin 22 tunnin matkustuksen (Helsinki - Lontoo - Doha - Dar Es Salaam) Julius Nyerere -lentokentalle, jossa minua odotti perati kaksi vastaanottajaa. Toisen, Tansaniassa tyoleireja jarjestavan UVIKIUTAn edustajasta en edes tiennyt mitaan, mutta siella seisoi odottajien eturivissa mies nimilapun kanssa. Olin kuitenkin sopinut jo kyydista Tuulin kanssa, joten jouduin sopimaan tapaamisesta tyoleiri-ihmisen kanssa myohemmin.

Taalla Rauhan satamassa (Dar Es Salaamin kirjaimellinen kaannos) nyt siis sitten ollaan. Ihan vinkkina vaan tanne matkaaville: kannattaa varata hostellihuone etukateen. Taidettiin kayda ja soitella puolen tusinaan paikkaan ennen kuin sain katon paani paalle. Ja aika kiskurihintaan - yksin kun on liikkeella ja single-huoneiden ainakin kerrotaan loppuneen, niin tuplaa joutuu maksamaan (20 dollaria tai paalle huoneesta, joka ei ihan ole priimakunnossa). Huokailin taas Jambo Innin huoneen oven lukkoa ronklatessani, etta kuinkakohan kauan tallaista matkustamista kengannauhabudjetilla jaksaa.

Onneksi ruoka on kuitenkin halpaa: asken soin intialaispaikassa nelja herkullista kasvissamosaa jollain kastikkeilla, yhteensa alle eurolla. Paasinkin eilen yolla jo Lontoo-Doha -lennolla Intian makuun: Qatar Airwaysin tarjoama ruoka (jota tuotiin eteen aina pari kertaa lennon aikana, ei paljon muuta ehtinyt kuin syomaan) oli taatusti tulisinta mita olen lentokoneessa saanut, ja elokuvavalikoimista loytyi tietenkin myos bollywood-klassikoita: valitsin lopulta katsottavakseni Intian viimeisiin siirtomaavuosiin sijoittuvan poliittisen rakkauselokuvan "1942: A Love Story", jonka avulla sain mukavasti kulumaan lahemmas kolme tuntia.

Valilasku Dohassa oli sinansa myos mielenkiintoinen kokemus: kone laskeutui kentalle aamukuuden aikaan, siis melkein heti auringonnousun jalkeen. Ulkona oli kuitenkin 33 astetta lamminta eika ilma liikkunut ollenkaan. Mietin, millaista siella mahtaa olla keskipaivan aikaan?!? Uskomatonta, etta joku voi yleensa elaa siella. Darin lampotila (jotain 25-30) onkin tuntunut sen jalkeen oikein miellyttavalta, etenkin nain illan hamartyessa. Odotin myos Qatarin olevan vapaamielisempi muslimimaa lentoemantien asujen perusteella (mahtava purppuranpunainen asu, johon kuuluu jakun ja koppalakin lisaksi housut tai lyhyt hame), mutta yllattavan monen oljysheikin nakoisen miehen seurassa oli kokomustaan niqabiin (huntu, joka peittaa kaiken silmia lukuunottamatta) pukeutunut nainen. Niin kovin eksoottista...Mutta mika hauskinta, tunnistin lentokentan ihmisvilinasta suomalaiset: neljan hengen ryhma matkalla Morogoroon, terveisia vain teille, jos satutte lukemaan tata :)

Toisenlaisen huokauksen paastin ollessani taivaallisessa suihkussa maratoonimatkustuksen jalkeen, kun rukouskutsu alkoi viereisesta moskeijasta. Eikohan yhden yon kunnollinen nukkuminen korjaa vasymyksen. Huomenna uusiin seikkailuihin!