Onnellisia ihmisiä.
Olen tässä viime vuosina viettänyt melko runsaasti aikaa lentokentillä, sekä omien matkojeni vuoksi että odottamassa muita ihmisiä. Beninissä seisoskelin hiostavassa ja kaoottisessa vastaanottohallissa odottamassa villakarolaisia tai omia vieraitani useampaan otteeseen, Helsingissä olen taas ollut vastaanottamassa ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita yliopiston maksaman pick up -palvelun työläisenä. Epäilisin, että muutama tusina tuntia on siis vierähtänyt lentojen saapumisalueilla. Ajankulukseni olenkin usein tarkkaillut muita odottajia. Osa on selvästi työasioilla liikkeellä, moni odottaa perheenjäseniä, jotkut jännittävät rakkaidensa tuloa. Yhden lennon matkustajien purkautuessa ulos tullista samalla purkautuu ilmaan valtava määrä erilaisia tunteita, mutta päällimmäisenä näkyy väsymyksen lisäksi onnellisuus perillepääsemisestä. Mikään ei ole parempaa kuin se, että joku on vastaanottamassa lentokentällä pitkän lennon jälkeen! Tuloalue on siis ehdottomasti lentokenttien paras, onnea uhkuva paikka, joka on täysi vastakohta uinuville lentojen odottelualueille, kiiltäville shoppailukujille tai stressaaville lähtöterminaaleille (hyvästelyjä, jonottamista, turvatarkastuksia...).
Onnelliselta vaikuttavia ihmisiä olen nähnyt lentokenttien lisäksi erityisesti konserteissa tai keikoilla. En oikein ymmärrä miten Amélie kykeni muka katselemaan elokuvissa muita ihmisiä - eihän teatterissa ikinä edes näe muiden kasvoja, ellei valkokangas ole täysin vaalea! Keikoilla sen sijaan valaistus sallii katsojien tarkkailun. Tavastialla viime tiistaina, kun norjalaisen Kaizer's Orchestran keikka eteni yhä pidemmälle ja yhä vauhdikkaammaksi, levenivät eturivissä seisojien hymyt samaa vauhtia. Yleisö oli tosin lämmennyt kabaree-huumorille jo ensimmäisen esiintyjän, kanadanjuutalaisen Geoff Bernerin harmonikansoiton ja Hitler-vitsien myötä. Kävin eilen katsomassa ihan varsinaista stand uppiakin Painobaarissa. Tajusin siellä, että tämä nykyinen stand up -buumihan on vain amerikkalaistunut versio vanhoista kunnon kansantaiteilijoista, jotka kertovat murteella puhuen juttuja omasta elämästään, tutuistaan ja ympäröivästä maailmasta, välillä musisoiden ja hassuja lauluja esittäen. Yhden esimerkin tällaisesta katoavasta kansanperinteestä näin ukkini 95-vuotissyntymäpäivillä tammikuussa, mutta totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että eilisten Painobaarin stand up -koomikoiden vitsit olivat hiukkasen parempia...
Muita musiikkikeikkoja, joissa muistan nähneeni lukemattomia ihmisiä hassu hymy kasvoillaan ovat ainakin Maritta Kuulan esiintymiset (viimeksi Tavastialla bollywood-tanssin harrastajia mukana lavalla), samoin The Flaming Sideburnsilta olen nähnyt enemmän kuin tusinan verran keikkoja, jotka ovat lähes poikkeuksetta olleet puhdasta rock-onnea. Sigur Rósin Kulttuuritalon keikan jälkeen valtaosa paikalla olleista näytti taas leijuvan aivan muissa maailmoissa: osa itki (ilmeisesti onnesta), osa vain näytti puulla päähänlyödyltä. Nykyisin keikoilta saa yhä harvemmin tuollaista elämystä, täydellisen onnen tunnetta, sillä niitä on vain nähnyt, ei nyt välttämättä liikaa, mutta niin monta, että joukosta erottumiseen tarvitaan todella jotakin erityistä. Turtumista onnen kokemuksiin ehkäisee tehokkaasti vastakkaisten kokemusten hankkiminen, kuten esimerkiksi viime kesänä Roskilden mutaliejussa rypeminen. Katselin juuri eilen siellä otettuja valokuvia ja kauhistuin, miten pahalta alue näyttikään. Ulkoiset olosuhteet saattoivat vaikuttaa siihen, että keikat tuntuivat lähes poikkeuksetta erinomaisilta. Tai ehkä oli vain mukavaa päästä kuivaan ja lämpimään (muita ihmisiä ympäröimässä ja tuomassa lämpöä) ympäristöön pariksi tunniksi, pois inhottavasta ulkoisesta todellisuudesta. Pätee muuten ehkä osittain keikkoihin yleensä.
Loppuhuomiona vain, että onnea löytyy erilaisten kulttuurikokemusten lisäksi opiskeluelämästäkin. Sain Suomen Kulttuurirahastolta gradu-apurahaa kuukausi sitten, ja kesäkuuksi olen menossa Uppsalan Nordiska Afrikainstitutetiin kirjastoon opiskelemaan, taas sitä gradua varten. Niin, ja toukokuussa Berliiniin lomailemaan, käymään muuten vain viideksi päiväksi. Kaiken lisäksi kesä tulee, ainakin heti kun hanget sulavat - johan siinä on aihetta iloita!
PS. Tsemppiä kaikille graduntekijöille!
Onnelliselta vaikuttavia ihmisiä olen nähnyt lentokenttien lisäksi erityisesti konserteissa tai keikoilla. En oikein ymmärrä miten Amélie kykeni muka katselemaan elokuvissa muita ihmisiä - eihän teatterissa ikinä edes näe muiden kasvoja, ellei valkokangas ole täysin vaalea! Keikoilla sen sijaan valaistus sallii katsojien tarkkailun. Tavastialla viime tiistaina, kun norjalaisen Kaizer's Orchestran keikka eteni yhä pidemmälle ja yhä vauhdikkaammaksi, levenivät eturivissä seisojien hymyt samaa vauhtia. Yleisö oli tosin lämmennyt kabaree-huumorille jo ensimmäisen esiintyjän, kanadanjuutalaisen Geoff Bernerin harmonikansoiton ja Hitler-vitsien myötä. Kävin eilen katsomassa ihan varsinaista stand uppiakin Painobaarissa. Tajusin siellä, että tämä nykyinen stand up -buumihan on vain amerikkalaistunut versio vanhoista kunnon kansantaiteilijoista, jotka kertovat murteella puhuen juttuja omasta elämästään, tutuistaan ja ympäröivästä maailmasta, välillä musisoiden ja hassuja lauluja esittäen. Yhden esimerkin tällaisesta katoavasta kansanperinteestä näin ukkini 95-vuotissyntymäpäivillä tammikuussa, mutta totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että eilisten Painobaarin stand up -koomikoiden vitsit olivat hiukkasen parempia...
Muita musiikkikeikkoja, joissa muistan nähneeni lukemattomia ihmisiä hassu hymy kasvoillaan ovat ainakin Maritta Kuulan esiintymiset (viimeksi Tavastialla bollywood-tanssin harrastajia mukana lavalla), samoin The Flaming Sideburnsilta olen nähnyt enemmän kuin tusinan verran keikkoja, jotka ovat lähes poikkeuksetta olleet puhdasta rock-onnea. Sigur Rósin Kulttuuritalon keikan jälkeen valtaosa paikalla olleista näytti taas leijuvan aivan muissa maailmoissa: osa itki (ilmeisesti onnesta), osa vain näytti puulla päähänlyödyltä. Nykyisin keikoilta saa yhä harvemmin tuollaista elämystä, täydellisen onnen tunnetta, sillä niitä on vain nähnyt, ei nyt välttämättä liikaa, mutta niin monta, että joukosta erottumiseen tarvitaan todella jotakin erityistä. Turtumista onnen kokemuksiin ehkäisee tehokkaasti vastakkaisten kokemusten hankkiminen, kuten esimerkiksi viime kesänä Roskilden mutaliejussa rypeminen. Katselin juuri eilen siellä otettuja valokuvia ja kauhistuin, miten pahalta alue näyttikään. Ulkoiset olosuhteet saattoivat vaikuttaa siihen, että keikat tuntuivat lähes poikkeuksetta erinomaisilta. Tai ehkä oli vain mukavaa päästä kuivaan ja lämpimään (muita ihmisiä ympäröimässä ja tuomassa lämpöä) ympäristöön pariksi tunniksi, pois inhottavasta ulkoisesta todellisuudesta. Pätee muuten ehkä osittain keikkoihin yleensä.
Loppuhuomiona vain, että onnea löytyy erilaisten kulttuurikokemusten lisäksi opiskeluelämästäkin. Sain Suomen Kulttuurirahastolta gradu-apurahaa kuukausi sitten, ja kesäkuuksi olen menossa Uppsalan Nordiska Afrikainstitutetiin kirjastoon opiskelemaan, taas sitä gradua varten. Niin, ja toukokuussa Berliiniin lomailemaan, käymään muuten vain viideksi päiväksi. Kaiken lisäksi kesä tulee, ainakin heti kun hanget sulavat - johan siinä on aihetta iloita!
PS. Tsemppiä kaikille graduntekijöille!
Comments
//Anne & Kjell
//Anne & Kjell